Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin
jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla,
sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin
hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa,
siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.
Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena
tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli
suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja
sentähden suuremmat vaatimukset.
Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä
ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja
jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.
"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi,
harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.
"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki
menee luostariin kuten tavallisesti."
"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."
"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista
kyllä saa koko päivän."
"Mitäs vielä pitäisi!"
"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."
"Sellaisesta minä en välitä!"
"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee
sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä
siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei
laittaisi yhtä mainiota itselleen."
"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"
"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa
talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita
kuin oltaisiin keskellä kesää."
"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"
"Mitäs muuta sitten!"
"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat
sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä
syömään päivällistä."
"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa
ilmaistessaan tyytyväisyyttään.
"Kyllä se oli ollut mainiota!"
"Hienoa tietysti?"
"Kaikkea muuta!"
"Mitä nyt?"
"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän
ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa
saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"
"Eikä saada kotonakaan!"
"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään,
niin hän oli poissa suunniltaan."
"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"
"Tavallista ruisleipää!"
"Ja sitten?"
"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."
"Moista en ole kuullut koskaan!"
"Mutta mieheni kosti."
"Kuinka niin?"
"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."
"Sillille ja leivälle?"
"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"
"No, mitä he sanoivat?"
"Söivät ja joivat vain!"
"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"
"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."
"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"
"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."
"Voiko se olla mahdollista?"
"Sitä en usko."
"Niin, en minäkään."
"Vaikken tahdo sanoa mitään."
"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa
oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina
valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan
kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia
ruusuja keskellä talvea."
"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"
"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa
sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan,
mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle
otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista,
minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."
"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset
mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."
"Mitä niin?"
"Oh, ei juuri mitään!"
"Kyllä, jotakin se on!"
"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."
"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen
mukaan torille; olen unhottanut jauhot..." Ja raatimiehen emäntä
riensi tiehensä.
Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa,
ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta
kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli
paljon tiedossaan.
Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs
puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia,
ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori
kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.
"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.
"En tiedä, onko minulla lupa..."
"Kenen tähden?"
"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta
raatimiehen emäntä piti sen kiinni.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle
nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta
konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään
kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan,
levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi
laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa
mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä
siltä toisen käsivartta.
"Lupaako sisko olla vaiti?"
"Niinkuin muuri."
"Veli Mathias..."
"Lasimestari?"
"Niin!"
"Hän on laittanut ruudut meillekin."
"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään
lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin
valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin
voimmehan mekin niihin tyytyä."
"Ihan kuten meilläkin!"
"Mutta veli Mathias sanoi..."
"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa...?"
"Tietysti sekin vaikutti."
"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli
kiinnitettynä Elsaan.
"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias
lukee hänen kanssaan."
"Kaarina on sorja neito."
"Oh, herrapa hänet tiennee!"
"Kysy Mathiaalta!"
Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi
hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"
"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."
"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää
häntä."
"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"
"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.
"Kuka siihen on syypää?"
"Hän on niin nuori!"
"Kahdeksantoista; paras ikä!"
"Luuletteko, että Mathias..."
"Niin luulee koko kaupunki!"
Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan
olla rauhassa!" huudahti hän.
"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"
"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa..."
"Älä vain mainitse minua..."
"En, tietysti!... Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä
meille niin suuren palveluksen..."
"Minkä sitten?"
"Siitähän juuri piti kertoanikin..."
"No, kerro sitten..."
Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille;
luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin,
joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse,
hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät
yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä
luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin
ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.
"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.
Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti
päätänsä.
Naiset niiasivat maahan asti.
"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen
jälkeen matkaansa.
"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein
askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.
Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti
avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.
Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli
rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta
melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan.
Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut
maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja --
kenties monetkin -- vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata
menetettyä vapauttaan.
Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia.
Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen
päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen
rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli
välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä
oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut
mitään yhteyttä keskenään.
Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella.
Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.
Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli
sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.
Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori,
joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten.
Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta
vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.
Palaamme miesluostarin pihaan.
Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin.
Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan:
"Kukahan tulija lienee?"
Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän
tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja
silmäili ujostelematta ympärilleen.
"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.
"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa
siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas
ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista
jaloillaan.
"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle,
joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan
etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten
sitä oli hoidettava.
"Veli Laurentius!"
Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan
ympärillään.
"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän
kaikkien kättä.
"Tervetuloa kotiin!"
"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.
"Kiitos, kiitos!"
"Oletko kokenut kovia?"
"Sellaiset pakkaset!"
"Vaivalloiset tiet?"
"Monia ikävyyksiä taipaleella?"
Kysymykset satelivat hänen ylitseen.
"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen
jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä
kokenut?"
Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa
paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa
ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.
Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin
viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä
sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä,
niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve,
tuli vastaukseksi:
"Jotakuinkin, mutta täällä?"
"Miten milloinkin."
"Abbedissa?"
"Heikko terveys, herra paratkoon!"
"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa
äiti, prioritar?"
"Terve ja reipas kuten aina!"
"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme,
kunnianarvoisa konfessori?"
"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."
"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties
herättää minut, kun aika tulee?"
Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä,
ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja
sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit
sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".
Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia
vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota
hän ei sanonut aikovansa sietää.
Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja
noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan
nuorta veljeä seuraamaan.
"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.
"Ei mitään tärkeä."
"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen
nuorta veljeä.
Tämä seisoi maahan luoduin silmin.
"No, saanko vastauksen?"
"Se koskee ainoastaan minua!"
"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä
se on."
"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"
"Silloin kutsutaan sinut ripille!"
"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen.
"Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!"
Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun
ruumiin.
"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.
"Karkoittaakseni pahat ajatukset."
"Sinä rakastat?"
"Niin, kovaksi onneksi!"
"Ketä?"
"Täytyykö minun sanoa se?"
"Käsken sen!"
"Erästä nuorta porvarin tytärtä."
"Hänen nimensä?"
"Kaarina Eliaantytär."
"Rikkaan seppämestarin tytär?"
"Juuri hän!"
"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"
"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa... Silloin
kohtaamme toisemme!"
"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"
"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."
"No ja sitten?"
"Hän tahtoo aina minut mukaan!"
"Mitä varten?"
"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."
"Sinusta ei hän siis välitä?"
"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan
kanssa, ja Kaarina..."
"Se miellyttää häntä?"
"Kaarina rakastaa minua!"
"Onko hän sanonut niin?"
"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan
saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."
"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"
"Kyllä, ja yhtä rikollinen!... Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä,
mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä... häntä uhkaa suuri
vaara."
"Mistä sen tiedät?"
"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."
"Onko hän sokea?"
"On, paitsi rakkaudelleen."
"Mikä on hänen aikeensa?"
"Ryöstää Kaarina pois."
"Hän uskaltaa?"
"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."
"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"
"Omatuntoni on kieltänyt sen."
"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"
Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi
mielellään puhutella veli Laurentiusta _ad privatum_.
"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan
esiin muutamia kirjeitä."
"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä,
heidän jäätyään kahden.
"Huomenna!"
"Se ei saa tapahtua!"
"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin
kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."
"Hän ei enää tule sinne menemään."
"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.
"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."
"Millä tavoin?"
"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"
Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen
jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa.
Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus
Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.
"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän.
"Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä
valtaistuin toivoisi."
"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."
"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan
perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja
meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin
kardinaalienkin erityisessä suosiossa."
"Mutta se maksaa suuria summia."
"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."
"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää
Birgittaa."
"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle
ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja
voimmeko maksaa."
"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä
maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti
puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen
tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin
toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon,
mitä menettäisimme."
"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja
merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla.
"Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen
kirkosta."
"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin
siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt
ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa
autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa,
asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo
repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea
heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta
eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin
niin kauan olemme pyrkineet."
"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!"
huudahti konfessori.
"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus
Hermanninpojalle."
"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."
"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin
puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon
mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."
"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.
"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan
välittämättä kustannuksista."
"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"
"Kahdeksan tuhatta tukaattia."
"Kahdeksan tuhatta...!" toisti konfessori hämmästyksissään.
"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin
hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi
ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit
arvelivat, että se oli liian alhainen."
"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian
suuret... kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme
mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri
seuduille... Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."
"Ja on suureksi kunniaksi!"
"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän
riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin
mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten
herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."
"Joita hän ei maksanut."
"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."
"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin
maksaminen."
"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"
"Kyllä Roomassa!"
"Noo?"
"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."
"Ja ehto?"
"Sokea totteleminen!"
"Arkkipiispa?"
"On hänen vallassaan!"
"Millä keinoin?"
Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin
lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen
palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"
"Mitä?"
"Myrkkyä!"
"Kenen taholta?"
"Italiattaren."
"Onko se uhannut?"
"Monet kerrat!"
"Eikö hän aja pois naista?"
"Hän ei uskalla!"
"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"
"Kustaa herra kannattaa naista."
"Moista syöjätärtä?"
"Se toimittaa hänen asioitaan!"
"Mutta palkka?"
"Pyhäksijulistus!"
"Hänelle!"
"Niinpä niin!"
Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään
Esran varoittavan liikkeen.
"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.
"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän
vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada
pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos
suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista,
jonka hän antaa."
"Kaikki hänen herraltaan varastettua."
"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."
"Nyt on Jaakko herra tiellä?"
"Siitäpä näyttää!"
"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"
"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."
"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"
"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."
"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"
"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"
"Vähäksi siunaukseksi maalle."
"Mutta kirkolle!"
"Mitä se voittaisi?"
"Kaikkea!"
"Kuinka tarkoitatte, veli?"
"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt
arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli
joutua perikatoon."
"Millä tavoin?"
"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää
itse, syrjäyttäen meidät."
"Kuinka niin?"
"Katselkaa ympärillenne?... Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko
kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt
kuninkaan aikana?"
"Ei, Jumala meitä auttakoon!"
"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja
nähdä omilla silmillään."
"Totta, totta!"...
"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen
tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"
"Mahdotonta, mahdotonta!"
"Kuitenkin on laita niin!"
"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.
"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy
meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia
hyökkäyksiä vastustamaan."
"Se on välttämätöntä!"
"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."
"Niin kyllä, mutta..."
"Mutta?"
"Hän on Tanskan ystävä."
"Niin on!"
"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa
ollut kohtaus keskenään."
"Niin olen kuullut minäkin."
"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?"
"Niin hän sanoo."
"Mutta onko hän sitä todella?"
"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen
ystävänsä."
"Se on totta."
"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja
suojella."
"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi..."
"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen.
Ei ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä
silmällä tapausten kulkua."
Konfessori istui pitkän hetken mietteissään. "Vaiherikkaat ajat
näyttävät olevan edessämme", sanoi hän. "Mutta ettekö nyt tahdo
mennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän
viipymisen."
Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat
kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.
Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias
Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin,
että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna
Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.
Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä
ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia
kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja
sen edessä muutamia tuoleja.
Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka
melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli
vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare,
harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata
kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen
palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja
kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita
ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja
korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri
kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä
päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt
pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan
Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös
kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista
ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.
Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään
oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen
ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.
Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi;
niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää
katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa
edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen
erikoisemmin kiintynyt.
Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan
kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.
"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että
luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin
veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.
"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."
"Mutta määräyksiäni ei noudateta."
"Olet liian ankara..."
"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan
rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on
vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi
riennä teidän luoksenne."
"Konfessori..."
"On teidän käskynne alainen... Jos me sisaret liitymme häntä vastaan,
ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."
"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."
"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme
Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta
puolellemme."
"Luulenpa heidän jo tulevan."
Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi
hän.
"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."
Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.
"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.
Kuului hiljainen koputus.
"Sitä tietä!" jupisi Anna.
Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.
Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita
istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän
ottaa osaa neuvotteluun."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.
"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori
huomauttaa.
"Alkakoon hän heti!"
Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten
vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän
suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.
"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja
kohotti silmänsä taivasta kohden.
"On vielä muuan este", huomautti konfessori.
"Me olemme jo voittaneet niin monta."
"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.
"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään
syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti
hento puna.
Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti
vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä
tapahtumasta jo toukokuussa?"
"Lupa on ensin saatava ja maksettava."
"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.
Konfessori katsoi Laurentiukseen.
"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.
"Se ei ole mahdollista!"
"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."
"Siunattu sisar oli täydellinen."
"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."
"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja
Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."
"Niin harvinaisen pyhän miehen..."
"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen",
tuumi Laurentius.
"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään.
"Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."
Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä
mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta
syystä.
"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa
matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole
maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset
kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun
tyttärensä Birgitan tähden."
Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään.
Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva
paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.
Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.
"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että
jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme..."
"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori.
"Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen
maksuun..."
"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"
"Jos luostari rupeaisi myymään..."
"Mitä?"
"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."
"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet
hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin
olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan
eteen.
"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän.
"Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että
siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat
mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua.
Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu
tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista
olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua... Silloin olisit kenties
ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt... nyt!...
Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään
hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen
tilaisuuden..."
"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin
niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan
rukoukseen suljen _hänet_, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota
rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa
rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti,
hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua.
Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi
ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla... Oi, minä tahdon
kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta.
Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea,
mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet -- unhottamaan --
mi-nut... Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein
vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni... Minä tiedän, että se on
koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän
maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."
Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut
sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut,
että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.
Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun
abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki
kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.
Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan
siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen
kellonnauhaan.
"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla
liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa
kahdenkesken."
"Nimenne?"
"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten
Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."
Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono
maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna
teki.
"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.
"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni
väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti... ja
ratsain."
"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan
taipaleella?"
"Ainoastaan viikon, teidän armonne."
"Olette kai toivioretkellä... jonkun pyhimyksemme luo?"
"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän
tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta,
kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."
"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen
itsekin.
Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä
täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.
"Puhukaa!"
"Lankoni, herra Pietari Turenpoika..."
"No, hän..."
"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."
"Olen kuullut sen",
"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen
kuolemaansa... Pietari herra oli matkoilla... Vietin sisareni kanssa
yhdessä yöt ja päivät... Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja
rakastamaan toisiamme... Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin
muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän
kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni... Kun hän oli
kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki,
mitä vainaja oli sanonut... Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun
herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan,
seurasi hän minua sinne..."
"Miksi keskeytätte?"
"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä
tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli
lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka
me leikillä tyhjensimme yhdessä... Käsittämätöntä oli, että se
vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."
"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."
"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan..."
"Haluatteko jäädä tänne?"
"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."
"Onko herranne suostunut?"
"Hän ei tiedä tästä mitään."
"Ei mitään?"
"Näen häntä niin harvoin."
"Mistä sellainen johtuu?"
"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee
hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se
riistää kaikki hänen ajatuksensa... Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"
"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla
vilkkaudella.
"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"
"En."
"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin
oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli
valittu jalo herra Erik Trolle."
"Ja nuori herra Sten Sture?"
"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."
"Se luultavasti tehtiin."
"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."
"Onko joukossa arkkipiispakin?"
"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin
tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki,
jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen... Vieläpä muuan yli tavallisen
luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja
luoden silmänsä maahan.
"Ketä tarkoitatte?"
"Herra Pietari Turenpoikaa!"
"Hänkin!"
"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."
"Ah, te olette tanskanmielinen."
"Niin olen!"
"Mutta Pietari herra on _ollut_ ruotsalainen."
"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me
naiset näytämme tietä."
"Entä sisarenne?"
"Hän myönsi minun olevan oikeassa."
"Kuolinvuoteellaan?"
"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.
"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"
"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"
"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne
maaliin."
"Eikö niin olekin?"
"Ei minun mielestäni."
"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä
käskikin."
"Siinä petytte!"
"Mutta, kunnianarvoisa äiti..."
Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä
tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla,
ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne
asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän
mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa
joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan
minulta!"
"Karkoitatteko minut pois?"
"Teidän itsenne tähden."
"Nytkö heti?"
"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."
"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan
tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet
siitä.
"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.
"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan
teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni,
tarkoittaa ainoastaan maan onnea."
"Sitä ette voi!"
"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon
todellinen ystävä?"
"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."
"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan
välillä?... Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan
käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."
Abbedissa näytti epätietoiselta.
"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen,
ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi
olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja
nuori kuningas on ne myöntävä."
"Tyhjillä lupauksilla?"
"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"
"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."
"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte
sen."
"Olette silloin sangen mahtava?"
"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."
"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."
"Ei paljoa..."
"Mitä sitten?"
"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."
"Se olisi maanpetos!"
"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on
silloin petollisuus?"
Abbedissa epäröi kotvan... "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti
tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava..."
"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.
"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi
luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai
asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.
"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.
Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui
hän huoneesta ennen tätä.
"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.
"Kaiken!"
"Tutkistele häntä."
"Kyllä koetan..."
"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."
"Mutta hinta?"
"Mene, mene... Ratkaise minun puolestani."
Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli
sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä
päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja
seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat
luostarissa valmistaneet.
Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen,
että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi
saada.
Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani
Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt
edessään. Hän paloi halusta tietää sen.
"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"
"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".
"Täällä eletään hyvin."
"Vierasta täytyy kunnioittaa."
"Mutta talonväki..."
"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."
"Juotte kai viiniä?"
"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen
lasin uudelleen.
"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää..." Hän
piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan
luostarissa... Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"
"Suuri kiitos!"
"Ette ole sanonut minulle nimeänne."
"Sisar Anna."
"Tarkoitan maallista nimeänne."
"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."
"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."
"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna..."
"Mainitkaa useampia."
"Minä en tunne ketään."
"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"
"En!"
"Ettekö?... Tanskasta kenties?"
Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.
Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä.
"Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.
Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta.
"Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin
yksin?" kysyi hän.
"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi
Pernilla.
Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.
"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona",
puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.
"Oletteko ollut siellä?"
"En, mutta te?"
"Minä, joka olen niin halpa!"
"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"
"Hyvin mahdollista!"
"Oletteko nähnyt kuningattaren?"
"Kummanko?"
Pernilla nauroi... Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän
tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle:
"Dyvekan!"
Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi
kuullut mitään.
"Hän se oikeastaan on kuningatar."
"Vai niin!"
"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."
"Sitä en tiennyt."
"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"
"En."
"Tahdotteko palvella minua?"
"Riippuu asianhaaroista."
"Minä maksan hyvin!"
"Mitä minun on tehtävä?"
"Urkittava!"
"Ja sitten?"
"Ilmoitettava minulle!"
"Mitä?"
"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."
"Mitä se on?"
"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."
"Hän ei sano niitä."
"Sanoo kyllä rippi-isälleen."
"Luultavasti."
"Onko se konfessori?"
"Minun ei ole lupa sitä sanoa."
"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."
Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään...
Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:
"Onko Sigbrit myös kaunis?"
Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä
vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän
oleskeli Ruotsissa..."
"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."
"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä,
erittäinkin Ruotsin."
"Miksi niin?"
"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."
"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"
"Niin, ja verisesti."
"Voiko hän sen myös tehdä?"
"Hän ei valikoi keinoja."
"Ja etsii välikappaleita -- yksin luostareistakin?"
"Hän maksaa hyvin!"
"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"
"Kahdeksan tuhatta...?"
"Niin, vähemmästä en palvele häntä."
"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"
"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"
"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.
"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en
suurempaa enkä pienempää."
"Mihin tarkoitukseen?"
"Se on minun salaisuuteni."
"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"
"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"
"Toteltava meidän tahtoamme!"
"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"
"Jos niin tarvitaan!"
"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"
"Sinä tahdot vetäytyä pois."
"Minä asetan ehtoni."
"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."
"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"
"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos..."
"Vaikenemme kyllä molemmat."
"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota
tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja
minä tulen varmasti."
Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi
povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.
Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi
hän.
"En tiedä, aikapahan näyttää."
"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"
"Tahdotteko saada sen takaisin?"
"En!... Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."
"Se käynee vaikeaksi."
"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"
"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."
"Mutta teillä on salateitä."
"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"
Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja
kohotti kummissaan katseensa.
"Eikö se riitä?"
"Ei!"
"Kuinka monta haluat!"
"Kahdeksan tuhatta!"
"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti
tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.
Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista
yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä;
lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa
tilaisuuden tavata konfessoria?... Tuumasta ei tällä kertaa tullut
tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä
kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului
laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille
ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän
jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta
matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli
puijannut niin monta... Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja
Pietari Turenpojan... Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin,
oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun
valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä
huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja
aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita
Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa,
että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka
koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle
nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että
Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon
uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi
häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa
mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen
jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.
Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas
ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet
häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen
osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä.
Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen
tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan,
että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta...
Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt... Itsekseen hän nauroi ritarin
yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi,
mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi
hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista
isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän
välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua
sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista
käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä
tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla
nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa
rintamanmuutosta.
Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin
tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran
Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit
rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä
laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.
Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli
samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus
oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin
hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen,
hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen
edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja
Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.
Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari,
ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi
tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja,
sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän
antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa
ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen
käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään:
hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa
oli odottamaton... Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun
hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan
seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman
ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä --
piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen
tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen
ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla
on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen,
että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut
mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin,
keksiäkseen, kehen hän viittasi.
"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala
siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"... Nyt lyötiin rumpua, jotta
hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja
mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!"
Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat
tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan...
Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin,
ryppyisiin kasvoihin... Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet
niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi...
Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut
paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi
seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin... Se oli
hirveä piina... Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi
huutaa apua, mutta kieli teki tenän... Hän kärsi hornan tuskia...
Hän teki epätoivon ponnistuksen... Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen
vapisevilta huuliltaan ja -- hän heräsi.
Oli valoisa päivä.
Samassa astui sisar Anna sisään.
"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.
"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."
"Sepä ikävää."
"Se oli kai viinin vaikutusta."
"Unet voivat myös olla merkkejä."
"Minä en usko moista."
Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun
tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.
"Milloin voin tavata abbedissaa?"
"Minä kysyn häneltä."
"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."
"Kello on nyt yhdeksän."
"Lähden yhdentoista aikaan."
"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."
Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan.
Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään
hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.
Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen
palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.
Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.
"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään",
sanoi Anna.
"Mutta kenties huomenna?"
"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."
"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä
luotan sormukseeni."
"Minä lähetän sen kerran."
Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän
ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea
muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli
juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka
tuli luostarin toiselta puolen.
Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää
se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen:
"Kunnianarvoisa isä!"
"Mitä haluatte, tytär?"
"Isä Laurentius!"
"Rouva Pernilla Klauntytär!"
"Olette siis jälleen kotona?"
"Kuten näette!"
"Olisinpa sen tiennyt!"
"Mitä silloin?"
"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."
"Voinko siis tehdä jotakin?"
Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken
teeskentelyn ja sanoi kursailematta:
"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin
kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"
"Tai rauhanystäviä."
"Eikö se ole samaa?"
"Ei suinkaan."
"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?"
kysyi Pernilla kummissaan.
"Sitä tarkoitan!"
"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"
"Sehän se ratkaisee."
"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."
"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä
lupauksiin."
"Kultaa siis!"
"Mieluimmin kultaa!"
"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."
"Mutta käsirahat?"
"Annan teille sata tukaattia."
"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"
Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen
kanssaan... vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä
sanalla?... "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän
sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään,
melkoisesti tinkimään."
"Ei hitustakaan!"
"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä
palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti
kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli
tapahtunut.
Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi
ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:
"Hänestä voisi tulla välittäjä... kylvö on tehty, meidän on annettava
aikaa, jotta se ehtii orastamaan."
Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta
kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät
säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa
hartiavoimin muokattiin alasimella.
"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"
"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään,
temmaten lakin päästään.
"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella
ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."
"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä
kunnianarvoisa isä on nähnyt?"
"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai
kuinka, mestari?"
"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan
silläkin olla puolensa jos toisensakin."
"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"
"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!...
Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki
nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä
enemmän taikamaisia salamerkkejä.
"Kuinka vanha tyttärenne on?"
"Äsken täyttänyt viisitoista."
"Tiedonhaluinen?"
"Liiaksikin säätyynsä nähden."
"Antaa hänen päästä maailmaan!"
"Eukko ei tahdo..."
"Riippuu kai..."
"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."
"Voisin tehdä erään ehdotuksen."
"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse,
jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen
saanut sellaisista kyllikseni."
Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun -- vaan
abbedissan."
"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että
Kaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja... pyhä
Santa Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."
"Ajatelkaa nyt!"
"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse
heille tämän onnen?"
"Sen teen mielelläni."
Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä
paitsi oli hänellä omat tuumansa.
Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän
menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin,
vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.
Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski
tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten
kamariin.
Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla.
Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät,
joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä,
hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi
helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä
pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen
ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta,
ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle
anteeksi.
Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä
munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet;
hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta
nauttivan tämän kummastuksesta.
"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti.
"Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."
Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen
ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.
Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti
avaimenreiästä sisään.
"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.
"Makaa?... Onko hän sairas?"
"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."
"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"
"Minä en tiedä -- mutta..."
"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."
"Hän oli juovuksissa!"
"Onko se mahdollista!"
"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt
pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään..." Hän keskeytti sammaltaen.
"Te salaatte jotakin, Elsa muori."
"Kaarina parkani."
"Ihastuiko ritari häneen?"
"Onnettomuudeksi!"
"Kertokaa..."
"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli
turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."
"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"
"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."
"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet
keskustelumme, -- mutta tehkää se heti."
"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää
sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.
Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen;
hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen
vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin
hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka
lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta
hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.
Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen
saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.
"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.
Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika
hämilleen nähdessään Laurentiuksen.
Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein
tiennyt, kuinka käyttäytyä.
Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän
hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän
veli Mathiaalle.
"En, mitä sitten?"
"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."
"Ketä sitten?"
"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."
"Vai niin!"
"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."
"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."
"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä
Tanskan kuninkaan mies."
"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."
"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."
"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt
onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."
"Miksi tulee hän tänne?"
"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."
"Ja sentähden..."
"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne",
lisäsi Laurentius.
"Uskotella?"
"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen
Kaarinaan..."
"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen..."
"Huhut, juorut...! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on
leimahtanut ilmiliekkiin..."
"Pyhä neitsyt!"
"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja
mielenliikutuksesta.
"Elsa kääntyi minun puoleeni... Minä sen tein!"
"Missä hän on nyt?"
"Se on minun salaisuuteni!"
"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias
liikutuksella, jota hän ei voinut salata.
"Kyllä, minä tiedän sen!"
"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"
"Sitä en uskalla."
Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen
yhteenpuristuneilta huuliltaan.
"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa",
puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy
sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan,
samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan
opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se
koituva hänelle suureksi siunaukseksi."
"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.
"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa
Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja
salaripissä."
Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.
Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän
voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän
Elsa muoria.
Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia
minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.
Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan
tulvehtivaa iloa.
Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä
ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.
"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan
vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin,
ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen
näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos
Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen,
menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."
Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan,
mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.
"No, tyttö, etkö kiitä?"
"En minä tahdo ruveta nunnaksi..." mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa
nipukkaa nypelöiden.
"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.
"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.
Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.
"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoi
Laurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."
"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoi
Elsa.
Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa
muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.
Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli
menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli
sentähden rangaistava.
Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti
niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän
kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä...
Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan
liikuttaisi.