Helsingissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1907.
Alkulause.
Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisesti _G.F. Hildebrandin_
teoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 ja _F. Nordenin_
teoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der
Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin
1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattu _J. van der
Vlietin_ teosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897.
Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa
tavattavia selityksiä, myös käytetty _Adlingtonin_ englantilaista ynnä
_Ed. Nordenin_ y.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia,
roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta
koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä.
Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaan
_Ed. Nordenin_ mainittuun käännökseen.
_Tekijä_.
Apuleiuksen elämä ja teokset.
_Apuleius_ syntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian
maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen
isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia
hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen
aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan
pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19
vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä
Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai
kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin
koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen
terveytensäkin.
Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta
muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja
alkoi -- nähtävästi opettajansa vaikutuksesta -- julkaista ensimäiset
kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla
tuli hyvin suosituksi.
Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan,
missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella
menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä,
nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr.
hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta
Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa,
jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun
hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen
opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus
oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken,
Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi
avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla
noin kahdeksanneljättä vuotias.
Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet
ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi
puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen
tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka
toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi.
Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella
Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan
rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja
toverusten kesken saatiin aikaan sovinto.
Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin,
nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus,
ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet
haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa
että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä
ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt
todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa
mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti
taskupeiliä ja että hän -- tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa --
oli leikellyt kaloja.
Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja
jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä
Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti
loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen.
Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla.
Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana,
retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin
erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla:
häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin
sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös
kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae",
jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja
järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä
mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka;
hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa.
* * * * *
Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei
hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli
hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas
mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan
avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta
ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin,
lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen.
Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen
mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään
milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen
nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin
kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen:
kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat
hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi.
Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen
harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana
hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli
hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli
tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla
oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla
kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja
lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja,
filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli
laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä,
maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa
kaikkia yhdeksää runotarta.
Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty
kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja
loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja
synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita,
harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut
että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä
milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja
saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja
teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista
aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät
kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja
lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa.
* * * * *
Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet
seuraavat kuusi:
_Metamorphoses_, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin
yleisesti tunnettu nimellä _Kulta-aasi_.
_Apologia_ eli _de magia_, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä
puolustuspuhe.
_Florida_, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa.
_De deo Socratis_.
_De dogmate Platonis_.
Ja _De mundo_, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista
viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta.
Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on
kaikista laajin ja merkillisin.
_Metamorfosit_, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista
aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta
kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla
tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta
toisen kirjoittama kertomus _Lukios eli Aasi_, joka monessa kohden
pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua
esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan
osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja
satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen.
Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin
tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen
romaanin.
Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs
nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan
miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään
mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella,
muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi
muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian,
josta on seurauksena että hänestä tulee aasi.
Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä
huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä,
ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen
pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni
tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka
on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma,
joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen.
Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen
taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina
hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen.
Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä,
seuraamaan heitä heidän retkilleen.
Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään.
Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun
saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen
olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi
ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo
sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan, _tarinan Amorista ja
Psykestä_.
Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu
tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan
kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen
kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön
julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta
perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista
töistään. -- Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy
isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen
selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii
miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi,
milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä
esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen
saa muuan veljespari -- sokurileipuri ja keittäjä --, jotka huomaavat
että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja.
Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt
eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se
kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta
julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä,
saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee
Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen
näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy
kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis
jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee
aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka
etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin,
syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja -- edessämme on ilmielävänä entisessä
ihmismuodossaan Lucius.
Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen
salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten
kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin.
* * * * *
Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä
viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty
että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen
vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän -- niin
sanotaan -- tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat
vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin
kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut
sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat
hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien
kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu
huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta.
Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen
lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista,
koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään
elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka
alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja
seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja
viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi.
* * * * *
Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut
kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainio _satu Amorista ja
Psykestä_, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa
kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme
alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli
n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen
kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna
kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa
olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia,
saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja.
Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista
esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu
esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius
on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä
piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin
oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko
kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa
määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä
huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä,
tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet
ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja
täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan
ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen.
* * * * *
Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että
rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus
että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä,
muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että
koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin
näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi
aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta
johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin
ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella
epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria)
ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys
ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa,
kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m.,
kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon
lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas
tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa.
Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan
perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena
vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti
taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta
kaipiosta ihanteellisuuteen -- yleinen mielikuva, joka on antanut
suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä
tarkoin määrättyyn situatsioniin.
Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan
liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että
kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa.
* * * * *
Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat
tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen
liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät,
alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään
Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat
käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut
vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius
tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen
rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta
kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on
ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle
tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata
mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken
vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita
salamenoihin vihittävien oli kestettävä.
Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut
näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet
että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa
nimenomaista allegoriaa.
* * * * *
Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan
retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä
käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista
taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen
muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen
taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt
luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut
uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen
muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset
Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja
viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat
kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon
rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin
maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja
Psyken iäti nuoresta tarinasta.
Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut
hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on
innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai
vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin.