Käy sääli teitä, vanhat tapaukset,
joist' aikakautten halki laulut uhos:
jo aukes teille unohduksen ukset,
jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos.
Käy himmeäksi sankartöittes maine
ja sädekehäs sammuu aamun sumuun,
lyö patsaas lakoon ajan uuden laine
ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun,
kun ryntää esiin uusi sankarseura
ja uudet maineteot maailman täyttää,
kun iskee Idän uljas jalopeura,
kun _kansa_ kerran suuruutensa näyttää.
Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa,
mi vuosisatain pakkoikeen taittaa
ja verta valuin astuin alhostansa
kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa
ja kiven kiveltä sen muurin nostaa
ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään,
ja hengellään sen joka tuuman ostaa
ja uhraa kaiken eestä teon ylvään,
kun vanhan hirmukauden haamut hirveet
ne pedonkynsin raatajia raastaa
ja yllä kansan häilyy kostonkirveet
ja luokat luhistuvat syytää saastaa.
Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa,
kun hökkelit ne linnoiks avartuvat,
kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa
ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat,
kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin,
mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi,
mi kantoi kirot aikakautten kammoin
ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi,
kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti,
nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun
ja voimin, jotka vainon vaiva siitti,
luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.
Luo luomustaan, ja katso: kaikki horjuu,
hän mihin koskettaa nyt käsin vankoin,
ja rinnoin paljain vainoojansa torjuu,
jotk' esiin ennättäyvät parvin sankoin,
kun joka iskusta hän kaksi antaa
ja kaatuissaankin kaatajansa voittaa
ja korkealla jälleen päänsä kantaa
ja jälleen taistelee ja jälleen koittaa,
hän kunnes kerran lyönyt kaikki tieltään
on vallat vaanivat, yön kantajoukot,
ja toteuttain aatostaan ja mieltään
luo temppeleiksi orjuutensa loukot.
Luo luomustaan, mut voitoistaan ei juovu
kuin raukat kääpiöt nuo entisaikain,
päämaalistaan ei ihanasta luovu,
suur aina sankari on suurten taikain,
ain omanhyödyn kutsulle on kuollut
ja _aseena_ vain itseänsä palvoo,
ei oman minuutensa tähden huollut,
vaan ihmiskunnan onnea vain valvoo
ja kaikkeuden tähden vuotaa verta
ja kaikkeuden vuoksi yössä uurtaa,
niin: _kaikkeuden on se voitto kerta_,
min vuoksi verta valuen se puurtaa.
Tuo ryysysuuruus juuri varjoon peittää,
mit' tehty suurt' on aikakautten mennen,
se paaden päälle kaiken vanhan heittää,
sen vertaista ei nähty maassa ennen,
kun nousee _miljoonat_, miss' _yksi muitten_,
kun _koko kansa_ nähdään ihmetyössä
ja profetia kuuluu tuhatsuinen
maan vyörynä nyt muiden murheen yössä:
-- Maat, kansat kaikki, nähkää meidän työmme,
kuin me, te tehkää: laaskaa laiskain valta
ja lyökää säälittä niinkuin me lyömme
ja nouskaa, nouskaa raunioiden alta!
Venäjän päivänä 7-XI-19.