Tuli mieleeni piilopirtti
ja kolkko kohtaus siellä:
ovest' astui vangitun vaimo,
hän nälkäleirille tiellä.
Oli uupunut matkallansa,
toviks poikkesi ystäviinsä.
Ah, kuin koko luokkansa kurjuus
oli syöpynyt piirteisiinsä!
Ja kummakos: raskaana raukka
ja lapsia kotona joukko,
ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu
kodin köyhän jok' ainoa loukko.
Valon välkettä ei niin missään,
joka puolella haikeus harmain,
nälän vaiva, mut vaivoista vaikein:
isä perheen piinassa armain.
Se se viilteli kuin väkipuukko,
se se kannusti vaimorukkaa
palan viimeisen miehelle viemään --
muu kaikkihan huolien hukkaa.
Oli käärössä kannikka leivän
ja särvintä myös erä niukka
ja variksenvarpaita lasten,
oli suuteloitakin hiukka.
Ja viitaten viemisiinsä
tokas perheen äiti aimo:
voi jotakin aina, jos tahtoo! --
Ihan melkein ylpeä vaimo.
Teki lähtöä juur rupatellen
miten miehen mieli nyt hyvä
salatuomiset saadessansa --
kun sattui jo isku syvä.
Palas leiriltä vaimo toinen
jobin-postin polttavan tuoden:
mies toisen jo kylmänä, kuolo
edell' ehtinyt antinsa suoden.
Polo leski! Hän kalpeena kalman
varis niinkuin tuulessa lehti.
Tovin tuijotti tyhjyyteensä.
Pisar kuuma kulmille ehti.
Pisar ainoa. Ammoin kaikki
jo kuivuihan kyynelten lähteet.
Ja _tääkin_ kun auvo nyt ehtyi,
vihan viljaa vain oli tähteet.
Tovin tuijotti. Tuskasta huokas.
Eväskäärönsä kaappasi kuumein.
-- Tämä lapsille, lasten nyt vuoro!
näin voihkas hän vimmaisin huumein.
-- Isän osa nyt lapsien olkoon.
Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa
siks, että mä nään miten lapset
verikoirille velkansa maksaa.
Teko tehtävä lasten on eessä,
se syntymätöntäkin uottaa.
Hyvä että on monta heitä,
niin voinhan ma kostohon luottaa. --
Noin virkki, ja viimein läksi
pois horjuen ystävistään.
Mut kuin koko luokkansa hurjuus
nyt heijasti piirtehistään.