Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa -- Jeanne d'Arc, Orleanssin
neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.
Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa -- Jeanne _Labourbe_, koko
ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan
porvarillisessa mielessä).
Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.
Jeanne _Labourben_ tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset
upseerit, lahtarit.
Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin,
lukemattomia pitkin Ranskaa.
Jeanne _Labourben_ luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa,
koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan
monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman
työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain
kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.
Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa
jälkeen.
Jeanne _Labourbe on jo nyt_ pyhimys -- satain miljoonain proletaarien
siunaama siksi.
Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?
Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin
kuolema sen puolesta.
Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut
olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä,
rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.
Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä
ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä
ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.
Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä
ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin
Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan
kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana,
kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.
Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.
Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.
Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun
kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan
kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun
mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui
hirsipuihin.
Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen
oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli
keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda
katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa
pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen
työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä
kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas
tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla,
kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren
pääsinpäivän sarastus.
Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä,
täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille
hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä
suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen
puolesta.
Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään
kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan
romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja
uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.
-- Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille
kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme,
jos työväenluokka häviää.
-- Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! -- sähisi heille kelpo
ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin
Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka
suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi,
kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta.
Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö
niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse
tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin
Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin
kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole
nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista
ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja
Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös
Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat
punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän
vallankumous -- se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia,
kaikkien meidän asia.
Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan.
Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen,
porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen
veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa:
luokkansa.
Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden
vallassaolijoita.
-- Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.
Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen
maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi
kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on
lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja -- kas niillä kelpaa
höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa
saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka
iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja
(ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin
panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! -- raivoavat kaikkien maiden
kapitalistit hampaitaan purren.
Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla
nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja
työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. -- --
Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja,
hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin
kalliiksi käynyttä vallankumousta.
Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat
ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.
Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja
rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen".
Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta
Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.
Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin
luota toisen luo.
-- Mitä? -- sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä
vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin,
ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan
kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset
kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte
tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat
esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen
työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että
on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa
pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne
vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat
ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä
ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat.
Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne
kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo
vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette.
Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää
sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. -- --
Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä.
Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin
päästä kotiin -- neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa
ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että _tiaisen_ oli tarvinnut tulla
saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin
paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä
keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät
kapinan.
-- Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.
Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille
valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista
kiihoittajaakin.
Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt.
Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan
kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan
sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät
vahattuja viiksejään:
-- Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä
enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme
kansanjohtajat?
Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet
tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen
tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.
Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään
syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen
maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin:
saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!
Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja
ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa:
kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan;
länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen
kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja
veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta -- ja mitä
muuta heissä sitten on? -- kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja
"kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden
aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka
eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset
pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren
asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden
lunnaaksi.
Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa
koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten
suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen
henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia
vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on
yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä
silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä
verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja
teilasivat naisia.
Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on --
Jeanne _Labourbe_.