1.
Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta
pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan
Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin
lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea
eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen
kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman
puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen
aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta,
vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.
Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja
liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta
ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi,
on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen
harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän
henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi
Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan
hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin
hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä
teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan
Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain
yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista
Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.
Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi
ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui
paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa.
Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija,
valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia,
joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä
kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen
tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa
samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi
vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden
sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä
kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli
kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin
lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä
— hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v.
1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin
suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby
vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli
noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja
ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.
Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka,
kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä
kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön
sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan.
Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä
kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita.
Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan
vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon
epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin
sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi
vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka
oli hiukan sukua hänen äidilleen.
Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin
tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä
puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä
kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän
tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen
käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten
talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren
Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia
lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä
ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen
tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat
merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei
tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että
kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja.
Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka
tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei
kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen
jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja
kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli
jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden
ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä
sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja
vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.
Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät
vastaan melkein kuninkaallisesti.
Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen
jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin
sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa
poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut
kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot,
kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden
miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän
ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun,
kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden
viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli
tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti
suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen
välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa
puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet
häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.
Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin
olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo
pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa,
mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa
uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan
pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin
automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista
kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin
mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä
kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan
eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli
järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen
neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa
päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti
Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui
hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.
Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista
voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä,
ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja
vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen
vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.
2.
Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi
koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään
häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen
tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä
tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia.
Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on
pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli
päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena,
pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan
miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.
Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut
pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli
irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä
kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri
sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti
tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin
kelloa», sanoi hän.
Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö,
jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit
kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.
»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.
»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin
unohtunut unelmiini.»
»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.
»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä
tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»
»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi
Meeta.
Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä
mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko
tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä
kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte
kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista
tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu
vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän
varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»
»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.
»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»
Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän
otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan
kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi
olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla
takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran
pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta
luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin
yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi
niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas
neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet
ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa
ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa
Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen
kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.
»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.
»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»
3.
Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä
niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin
kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti
jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli,
eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.
Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt
naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä,
ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’
olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen
kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa
täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että
Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt
vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä
tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti
Hossettin välillä oli eittämätön.
Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko
päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron
matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä
iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin.
Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby
muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.
Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus
kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka
päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen
kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa
suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota
pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat
ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten
pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin
kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat
tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi
ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.
»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.
Hra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.
»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän
pienet viiksenne kutkuttavat minua.»
Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby
ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat
sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei
ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä.
Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu
kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset
liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine
sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta
ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin
hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin
sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat
tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin
olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta,
mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa
häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten,
lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri,
joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla
antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo
kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin
kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän
matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa,
ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli
mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.
»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta
hiljaa. »He ovat tyhmiä.»
»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä
lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»
»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.
»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»
Syntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui
lemmenleikki.
»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut
teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen
nähnyt. Kiinansiniset.»
4.
Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa
ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti
useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan
ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla,
puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta
vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä
juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka
suurenivat silmälasien takana.
Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen
satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi
tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti
Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään
paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti
Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä,
ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha
hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen.
Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo _entisensä_ sitten lienee
tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin,
tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran
tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli
sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä
olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut.
Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva
Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti
Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja
tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen
kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut
oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin
olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka
epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen
hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei
tullut.
Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa,
kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät
hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett
kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää,
että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He
tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle
päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi
sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn
maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä
oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän
ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien
katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa
hiukan tukalaksi.
Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti
oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme
olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen
terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli
Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui
häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa.
Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta
hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.
Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä.
Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen.
Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä
hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan
niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa
tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota
sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät
naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille
itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen,
sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn
yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen
osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat
kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle
niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti
ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat
saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän
ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.
Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet
vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin
kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet
maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti,
mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei
muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.
»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken,
ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän
myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö
totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme
me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»
»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää
vaimon», sanoi hra Preemby.
»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut»,
sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon
mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»
»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra
Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.
»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt
naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi... tämän
jälkeen... teidän täytyy.»
»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi
hra Preemby.
»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.
»Mutta minä menetän paikkani.»
»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.
Ei ole mitään syytä surra sitä...»
Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin.
Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin
pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan
romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan.
Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt
ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille
seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi
hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle
yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän
kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa,
ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä
kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi
kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä
mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett
ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili
tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa
»lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin
näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä
suhteessa sanoneet mitään vastaan.
Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän
ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin
avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän
jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli
tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois
matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti
lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle.
Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva
Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat
huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin
erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.
Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen
elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan
ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut
häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille
hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut
tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian
sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman
kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun
hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin
kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta,
punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta
niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa
tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli
leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra
Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen
jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän
perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi
rakkauden tieltä.
Hänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.
5.
Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn
muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi,
seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja
hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava
perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja
pystyvän vaimonsa kanssa.
Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta
häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana
kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan
rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan
ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan.
Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin
hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa
asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin,
oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen
kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja
oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen
henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan
ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta
tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle
kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.
Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun
rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun
kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden
yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas
lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi
suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan
historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän
harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan
otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä
myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän
harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun
rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä
nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut
tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja
Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä,
jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon
kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita
vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi
yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.
Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin
ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse
otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän
rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja
kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja
lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa
puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa,
järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja
kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei
mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat
äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä,
että liike tuotti.
Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei
kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä.
Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin,
vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli
mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet
aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi
ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta,
taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä
ja Holbornin enkelin kautta.
Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia
voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään
aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan
hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia
katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin
pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham
Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta
Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja
niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi,
että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan
vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä
British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia
esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen.
Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät
tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby
oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein
mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva
Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta
tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona,
kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa
sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen
ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin
varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko
päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt
hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian
vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan,
eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi
järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.
Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän
jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen
laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen
kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan
mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat
jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä
vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä
näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä,
kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt
kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi
aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen
koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen.
Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin
rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin
toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo
sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin
_Englantilaista Pesijää_ ja _Värjärien ja Silittäjien Lehteä_.
Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että
pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja
koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä
varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin.
Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä
koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi
rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri
ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin
aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.
Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona
rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen
äitinsä seurassa.
Toinen luku.