Valkoiset joukot virtailevat kaupunkiin. Kolmelta taholta niitä tulee
pitkänä mies- ja hevosjonona. Väsyneinä, hikisinä ja pölyttyneinä
he marssivat ja ajavat. On ollut kilpa siitä, kutka ennättäisivät
ensimmäiseksi. Ei se ole urheilukilpaa; se on tietoisuutta suuresta
hädästä, joka on huutanut auttajia kiirehtimään.
Yöllä oli muuan osasto Savon miehiä yhtynyt karjalaisiin.
Aamuvarhaisella neljä nuorukaista erkani joukosta. He saivat luvan
airuina karahuttaa kaupunkiin.
Olli Lehto, Jaakko Airamo, Kauko Varvikko ja Antti Vaski ratsastivat
esteettä eteenpäin. Vartijat heittivät aseensa ja pakenivat heidän
tullessansa. Kaupunki nukkui. Vastustuksesta ei ollut kysymystäkään.
Nuorukaiset pysähtyivät raatihuoneen edustalle. Olli ampui laukauksen
ilmaan. Unenpöpperöisiä päitä ilmestyi ikkunoihin.
— Kaikki ulos! Luovuttakaa aseet ja antautukaa! — huusi Olli
jyrisevällä äänellä.
Nuorukaiset odottivat kotvan. Sitte ovet avattiin. Esikuntalaiset,
miliisimiehet ja kaikki muut, jotka rakennuksessa majailivat, astuivat
nöyrinä ja aseettomina torille.
Ollin silmä etsi Voikkoa ja Salamaa, jotka tiedettiin johtajiksi.
— Missä kapinan päämiehet?
— He matkustivat toissapäivänä autolla pois, — selitti Janne
Tuomelainen saamattoman näköisenä. — Voikko lupasi noutaa palkkarahoja
kaartille, mutta he eivät ole tulleet takaisin.
— Mitä? Ovatko he paenneet? Esikunnan miehet katsoivat tyhmistyneinä
toisiinsa. Oliko todellakin niin ollut laita? Heille alkoi valjeta
jotakin. Ehkä Voikko ja Salama olivatkin jo poistuessaan tietäneet,
millä kannalla asiat olivat.
— Saakulin Voikko ja Salama, — sanoi Janne korvallistansa raapien.
— Julistan teidät kaikki vangituiksi, ‒ ilmoitti Olli. — Palatkaa
sisälle raatihuoneeseen ja pysykää alallanne. Laillisen hallituksen
armeija on kohta täällä. Kuulkaa, torvet soivat. Etujoukot jo saapuvat.
Kuin kuuliaiset lapset he tottelivat vastustelematta. Torvet soivat! Se
oli totta. Tuomion ja kauhun torvet.
Kyllä Janne ja toiset kaverit jo eilen olivat tietäneet, että
kaikki oli hullusti. Monet älykkäämmät ja liikkuvaisemmat olivat
jo kauvan epäilleet, että paha oli merrassa. Jotkut olivat saaneet
siitä varmuudenkin, mutta johtajien käskystä pitäneet tietonsa omana
salaisuutenansa. Mutta eilen se oli yhtäkkiä tullut kaikille ilmeiseksi.
Niinkuin pommi se oli räjähtänyt pahaa aavistamattomien keskelle,
synnyttäen hämminkiä ja kauhistusta.
Tuli kärrykuormittain miehiä, vieraspaikkakuntalaisia, rääsyisiä ja
uupuneita, hurjassa paossa. He kysyivät tietä merenrantaan, laivoihin,
Venäjälle. Muuta pelastusta ei henki kurjalle enää ollut. Saksalaiset
ja valkoiset, kaikki lahtarit yhdessä vyöryvät kuin patonsa särkenyt
virta. Ne nielevät kaikki, ketkä eteen joutuvat. Työläisiä tapetaan
laumoittain. Sota on menetetty. Pakoon, kiireesti pakoon!
Pitikö heitä uskoa? Juurihan johtajat täällä olivat selittäneet, että
voiton suuri päivä oli tulossa. Oli valmistuttu kuin juhlaan. Papin
kuolema oli pahasti häirinnyt tätä tunnelmaa. Enimpien omattunnot
eivät olleet paatuneet sellaista hyväksymään. Mutta uskoa punakaartin
voittoon se tietenkään ei järkyttänyt.
Pitikö nyt kaiken luhistua näin hirvittävään tuhoon?
He empivät ja yrittivät soperrella, mitä heille oli opetettu, mutta
pakolaisten kiihkeä hätä oli elävänä, voimakkaana vastalauseena. Kun
ei täällä satamassa ollut mitään Venäjälle lähteviä laivoja, nämä
suin päin hyökkäsivät eteenpäin naapurikaupunkia kohti, piiskaten
nääntyneitä hevoskaakkejansa.
Muutamat kaupungin nuoret miehet sanoivat toisillensa: — Lähdetään
samaan matkaan!
Oli niitä, jotka lähtivät, mutta enimmät jäivät. He päivittelivät
sitä onnettomuutta, että Voikko ja Salama juuri nyt osuivat olemaan
matkalla. Voikko olisi kyllä tietänyt, puhuiko pakolaisparvi
oikeata totuutta. Ehkäpä heidät oli säikytetty ja yllätetty ja he
suurentelivat asiaa. Saattoi suurin osa Suomea olla punaisten hallussa,
vaikka valkoiset, kenties saksalaisetkin, todennäköisesti uhkasivat
tätä paikkakuntaa. Selvältä näytti, että ei kannattanut ajatella
vastarintaa, etenkin kun päälliköt olivat poissa.
— Sanoihan Voikko, että meille vielä tappelu tulee, — muistutti Janne
Tuomelainen. — Piti olla pieni joukko lahtareita. Niitä onkin paljo.
Voikko erehtyi, sattuuhan sellaista.
— Mikäs siinä on muu kuin antautuminen.
— Ehkä sitte paremmin armahtavat.
— Niin, ja kyllä meikäläiset vielä valloittavat takaisin tämän
kaupungin. Se on varmasti juttua, että koko Suomi olisi lahtareilla.
— Lukeehan Kansanvaltuuskunnan tiedonannoissa, että saksalaisia ei ole
koko maassa.
— Siinä ei ole mitään puhuttu meikäläisten tappioista. Aina me olemme
voittaneet.
Lopputulos oli, että mielet alkoivat rauhoittua. Samalla rohkeus nousi,
ja innokkaimmat ryhtyivät yllyttämään.
— Emme antaudu kädet ristissä. Tapellaan!
— Lyijyä kalloon lahtareille!
— Haetaan panttivankeja, talo talolta, putkat täyteen! Luvataan rääkätä
ja kiduttaa niitä, jos meikäläisistä yksikin surmataan!
Oli vilkas mielipiteitten yhteenotto. Kiihottajat pitivät suurta
suuta, mutta heitä oli harvoja. Hammasta purren heidän täytyi taipua
alakynteen.
Mutta Jokisen Manta laittoi kiireesti kokoon kuorman, johon pinottiin
keltainen peitto ja lakanat ja paljo muuta hyvää. Hän nosti lapsensa
kuorman päälle ja asettui itse ajamaan. Paras oli ajoissa katsoa
eteensä.
— Eivät ne vielä mahda perin likellä olla, ‒ päättelivät ihmiset
illalla. — Olivathan pakolaisten hevoset vaahtoisia ja väsyneitä,
niinkuin olisivat juosseet pitkän matkan. Eikä ampumistakaan ole tänään
kuulunut mistään.
Niin oli tuumat punaisten päämajassa. Paras nukkua niiden varaan.
Porvarillisten piirissä vallitsi jännitys ja epätieto. Sielläkään
ei oltu selvillä, kuinka kaukana tai likellä vapauttajat olivat, ja
ennen niiden saapumista voi paljon tapahtua. Tosin oli pahimmasta
painajaisesta päästy, kun Voikko ja Salama olivat tiessään, mutta
hurjiin, epätoivoisiin laumoihin ei ollut luottamista. Minä hetkenä
hyvänsä ne voivat ryhtyä julmiin ja mielettömiin tekoihin. Mentiin
levolle suurimman epävarmuuden vallassa. Leimahtaako yöllä tulipalo
kaupungissa? Räjähtääkö raatihuone? Sitäkö varten johtajat ovat
paenneet, että yleisestä häviöstä pelastaisivat nahkansa? Punaisten
omat suunnitelmat ovatkin ehkä sisältäneet heille yhtä suuren
hengenvaaran kuin valkoisten tulo konsanaan.
Yhdessä talossa ei huolehdittu huomisesta. Huoneessa, joka oli
valkoisilla lakanoilla verhottu ja kukkasilla koristettu, istui kalpea
nainen arkun ääressä, katselemistaan katsellen rakkaita kasvoja. Eivät
lapsetkaan pelänneet täällä olla. Äiti sanoi heille, että taivas oli
hyvin likellä. Oli lohdullista niin kauvan kuin ei tarvinnut antaa
lähteneen maallista verhoa pois. Sitte — oi sitte ei jäänyt jäljelle
muuta kuin yhtymisen ihanan aamun odotus. Heljä ei vielä jaksanut
ajatella elämän jatkuvia päiviä.
Oli yö. Tuli aamu.
Silloin herättiin viestiin, että valkoiset olivat saapumassa.
Koko kaupunki liikkeelle! Ikkunat auki kesälämpimään ilmaan!
Soittokoneilla tervetulomarssit soimaan! Kukkakauppa tyhjäksi ja
auenneet ruusut poikki omilta ikkunoilta!
Ihmiset olivat pyörryksissä riemusta. Kaduilla he syleilivät toisiansa,
vuodattaen ilokyyneleitä. He puristivat soturien käsiä eivätkä saaneet
kyllältänsä nähneeksi heidän harmaita sarkapukujansa ja valkoisia
käsivarsinauhojansa. Kutsuttiin aamukahville, ketkä saapuneista
likinnä tavoitettiin, olivat tuttuja tai vieraita. Etsittiin ystäviä
ja omankaupunkilaisia. Kyseltiin kuulumisia kiihkeällä innolla ja
halulla. Keitä oli kaatunut? Airamon molemmat nuoremmat pojat,
niinkö? Mitä lehtori ja rouva sanovat? He eivät ole vielä palanneet,
mutta Jaakko kertoo, että he murheessaan ovat uljaita ja kiitollisia
sankaripojistansa. Entä missä vangit, jotka kaupungista oli viety?
Heidän omaisensa olivat innokkaimmat tiedustelemisessa. Eikö kukaan
ole nähnyt heitä? Jumala varjelkoon... eihän vaan ole esiripun takana
kaameita näkyjä odottamassa?
Punaiset olivat kuin kadonneet maan alle. Esikunta, miliisi ja joukko
kaartilaisia istui vankina päämajassansa, se tiedettiin. Tyttöjen
"kuolemanpataljoona" noudettiin koululta, jonka Voikko oli sitä varten
anastanut, ja marssitettiin entiseen venäläiseen päävahtiin. Muita
etsiskeltiin heidän kodeistansa, joissa he suurella kiireellä ratkoivat
irti punaisia nauhoja.
Olli Lehto kiiruhti pappilaan heti ensimmäisistä velvollisuuksistaan
suoriuduttuansa. Jo kadulla hän oli kuullut, että lankonsa makasi
ruumiina. Hän oli suunniltaan suuttumuksesta ja mielenkuohusta. Ei
ollut hänellä nyt monta minuuttia aikaa, mutta sisarensa hänen täytyi
nähdä.
Hiljaisena, hillittynä Heljä tuli häntä vastaan. Ollikin hiljeni
tahtomattansa. Sisaressa oli jotakin, joka tarttui. Ei uskaltanut hänen
kuultensa päästää ilmoille kirouksia eikä vihanpurkauksia.
— Kiitos, että vihdoin tulit, — sanoi Heljä. ‒ Liian myöhään minulle.
Mutta meidän aikamme ovat Jumalan käsissä.
— Vie minut hänen luoksensa, — sanoi Olli. Lapset juoksivat eteiseen.
Olli otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitte toisen. Hänen kurkkuansa
kuristi. Täytyi nielaista ja vaieta.
He tulivat hiljaiseen huoneeseen. Vainajan jalot piirteet olivat kuin
marmoriin veistetyt. Niitä varjosi kirkkaus ja rauha.
— Patteson, — sanoi Heljä. — Muistatko hänen tarinaansa? Tässä hän
makaa.
Olli ei heti saanut selville, mistä oli kysymys. Sitte hän muisti, mitä
Mikko hänen lähtöiltanaan oli kertonut.
— Kyllä hän iloitsi sinusta, — jatkoi Heljä. - Oi kuinka hän odotti
teitä, valkoisia pelastajia.
Olli häpesi. Hän tunsi väärin arvostelleensa tätä miestä. Sankari oli
hän, kuten ne toiset, jotka tappotanterella olivat kaatuneet. Oli
kenties suurempikin kuin moni heistä. Olli tunsi olevansa velassa —
mutta velka oli maksettava.
Hän kääntyi pois. — Näkemiin, Heljä. Minun on mentävä nyt. Palajan, kun
työni on täytetty.
Hän lähti, sydän tyyntyneenä, mutta kovana. Hän oli retkellänsä nähnyt
ja kuullut kamalia: raadeltuja ruumiita oli löydetty, petomaisia
julmuuksia todettu. Silloin hän oli vannonut kostoa, ja nyt tuli ankara
syy lisää. Kerran hän oli antanut armon käydä oikeudesta. Tänään
ei. Hän oli syyttäjä lankonsa puolesta. Hän oli hankkiva tuomion
rikollisille. Jos olivatkin pääsyylliset livahtaneet, oli toisia
jäljellä. Kuka se olikaan etupäässä esiintynyt esikuntalaisten puolesta
tänä aamuna? Sehän oli Janne, pappilan entinen puunhakkaaja. Sekin
roisto, kiittämätön, kelvoton!
Kenttäoikeus toimeen, ja pian!
Kaupunkilaiset tiesivät kertoa, että Sutela, miliisipäällikkö, oli
pelastanut pastorin, kun hän aikaisemmin talvella oli ollut vangittuna.
Hyvä, saakoon hän nyt vastalahjaksi vapautensa! Mutta toisilla
johtavilla miehillä ei ole puolustusta. Nyt ei hempeämielisyys kelpaa.
Marttyyrien veri huutaa maasta. Rangaistuksen ja oikeuden päivä on
tullut.
Parikymmentä vankia kuljetettiin vartioituina kaupungista ulos. Kuului
etäisiä laukauksia. Sotilaat palasivat takaisin ilman saatettaviansa.
Sinä päivänä vuoti paljon kyyneleitä kaupungissa. Niitä ei nähty, sillä
suru piilotteli suljettujen ovien takana, suuren riemun raikuessa
kaduilla. Oli valkoisia koteja, joissa itkettiin poikia ja puolisoita,
jotka eivät olleet palanneet.
Oli punaisia koteja, joissa lesket ja orvot synkässä epätoivossa
valittivat surmattujansa tai vapisivat vangittujen puolesta. Toiset
pitivät heitä julman vääryyden uhreina ja kirosivat voittajia. Toisten
katkeruus kääntyi Voikkoa ja Salamaa kohtaan, joiden sijasta näiden
oli täytynyt kuolla. Mutta muutamat sanoivat: — Jumalan viha on meidän
paaliamme sentähden, että pappi Jumalan huoneessa alttarilla ammuttiin.
Kun Olli illalla saapui takaisin pappilaan, heittäytyi itkevä,
epätoivoinen tyttö hänen jalkoihinsa.
— Olli herra, onko Janne tapettu? Eihän se ole totta? Armahtakaa häntä!
Hän lupasi teitä armahtaa, jos he olisivat voittaneet!
— Mitä teillä on Janne Tuomelaisen kanssa tekemistä? — kysyi Olli
ankarasti.
— Hän on sulhaseni. Me odotimme häitä...
— Ne häät eivät tule koskaan. Parahtaen tyttö hoipersi pystyyn.
— Te olette hänet tappaneet, voi, te olette tappaneet! Hän ei kellekään
pahaa tehnyt. Voi, voi, voi...
Lapset juoksivat sisälle. He olivat kovasti järkyksissä.
‒ Olli eno... Ahonen on vangittu, ja Uuron Alli itkee, ja suutari on
kuollut... Miksi on kauheata vielä nyt? Eikö sota jo loppunut?
Olli koetti selittää, että kyllä sota jo on melkein lopussa ja kohta
tulee rauha ja tavallinen elämä taas; mutta ensin pitää pahojen saada
rangaistuksensa, ja ne ovat olleet pahoja miehiä, suutari ja Janne
ja keitä niitä olikaan muita. Pahat miehet ottivat isänkin hengen.
Niitä ei saanut armahtaa. — Mutta lapset tuijottivat enoa, oikein
käsittämättä hänen puhettansa. Voikkohan käski ampua isän; ei suutari
eikä Janne käskenyt.
Olli meni etsimään Heljää. Hän tiesi, mistä hän varmimmin oli
löydettävissä: vainajan valkoisesta huoneesta kukkien keskeltä, arkun
luota.
Siellä hän oli, vaan ei yksin. Hän itki kaulatusten Lainan kanssa.
— Meillä on samanlainen murhe, — hän sanoi. Laina vetäytyi heti pois
huoneesta. Mutta sisarensa tähden Olli oli hämmästynyt, melkein
loukkaantunut.
— Heljä, kuinka se on mahdollista? Tämän arkun äärellä syleilet
pyövelin morsianta!
Heljä pudisti päätänsä.
— Oliko hän pyöveli? Minä en tiedä, mitä hän oli. Janne ja Laina, lapsi
parat!
Silloin Olli asettui hänen eteensä kiihtynein mielin.
— Etkö siis sinäkään vielä ymmärrä enempää kuin pienet lapsesi? Nekö
ne vain ovat murhamiehiä olleet, jotka omin käsin ovat tappaneet,
ja nekö varkaita, jotka itse ryöstivät? Eivätkö tähän suureen
yhteiseen onnettomuuteen ole olleet syypäitä ne kaikki, jotka isänmaan
viholliselle ovat lyöneet kättä ja laittomuuden tekoja kannattaneet?
Nekö pitäisi jättää rankaisematta?
Heljästä tuntui kuin pyhän rauhan häiriöltä, että Olli puhui niin
ääneen. Hän teki torjuvan liikkeen ja katseli nukkujan rakkaita kasvoja.
— Hiljaa, hiljaa.
Sitte hän puhui Ollille: — Minä muistan hänen sanansa, että esivallalla
on raskaat velvollisuudet. Kirjoitinhan sen sinullekin. Se soi vielä
korvissani.
Heljää puistatti.
— Kamala Voikkokin sen muisti hänen ruumiinsa luona... Kyllä se on
niin, Olli. Mutta sinä et ole samasta hengestä kuin hän. Sinä et
rakasta, sinä vihaat. Hänen elämänsä sisällyksenä oli suuri Jumalan
rakkaus.
Olli vaikeni.
* * * * *
Mikko Salmi oli saatettava pois kukkaisessa vuoteessansa. Kansi oli
arkun vieressä, valmiina nostettavaksi peittämään sitä, mikä oli
katoavaista. Toiselle levylle oli kaiverrettu hänen nimensä ja sen alle
sanat: _Todistaja vereen asti._ Toiselle: _Minä annan sinulle elämän
kruunun._
Heljä seisoi siinä Ollin kanssa, lapset vierellänsä. Junat eivät vielä
kuljettaneet matkustajia. Heljä oli toivonut vanhempiansa luokseen,
mutta he eivät päässeet tulemaan, eikä hautajaisia enää voitu lykätä.
Mikon omaisia odotettiin parin tunnin perästä laivalla saapuviksi.
Koko kaupunki, ympäröivä maaseutu ja vapauttajien valkoiset joukot
valmistuivat yhdessä kunnioittamaan kuolleen Herran todistajan
viimeistä matkaa.
— Sisko, — sanoi Olli, — olen ajatellut sitä, mitä sanoit hänestä. Ehkä
me lopultakin olisimme ymmärtäneet toisiamme.
— Te rakastitte molemmat isänmaata, ‒ sanoi Heljä.
— Olet oikeassa siinä, etten minä omista mitä hän omisti —
näkymätöntä... Mutta se juuri on totta, että tämän kansan hyväksi me
kumpikin olemme taistelleet omalla tavallamme. Hän sai antaa henkensä,
minä jäin. Elänhän mielelläni ‒ mutta Heljä, sen sanon sinulle,
viimeiseen veripisaraan asti minäkin olisin riemulla kaiken antanut.
Minä myös olen rakastanut.
— Se läksy sinulla on oppimatta: "Rakastakaa vihollisianne."
Taas Olli jäi vastausta vaille. Hän silitteli lasten pehmeitä kutreja
ja sanoi vain: — Nämä kulkevat isän teitä. He ovat sinun lohdutuksesi,
Heljä.
— Ei isä päässytkään Kiinaan, — virkkoi silloin Tarmo, seuraten omaa
ajatusjuoksuansa. ‒ Hän olisi tahtonut mennä, tiedätkö sen, Olli eno?
Hän ei yhtään pelännyt, vaikka pakanat joskus tappavat ihmisiä. Kun
minä tulen suureksi, menen hänen sijastansa. Menetkö sinäkin, Auri?
Kyllä äiti tulee sinne, missä mekin olemme.
Auri Päivänkukka näytti miettiväiseltä. Heljä selitti kyynelsilmin
Ollille: — Viimeinen kertomus, jonka hän kertoi lapsille, oli Kiinan
lähetystyöstä. Hän kertoi Stewart-puolisojen murhasta ja siitä, miten
heidän lapsensa nyt rakkaudessa uhraavat elämänsä Kiinan kansan
hyväksi, sen kansan, jonka tähden heidän vanhempansa ovat kuolleet.
— Minä lupasin tehdä samalla lailla, — sanoi Auri Päivänkukka. — Mutta
isä kuolikin Suomen tähden.
— Sentähden sinä jäät tänne, niinkö?
— Niin, minä aion elää Suomen kansan hyväksi. Minä aion sitä paljon
rakastaa.