Mikko Salmi seisoi aamulla varhain kadunkulmassa tuijottaen ilmoitusta,
joka oli naulattu pylvääseen:
"Tänään keskiviikkona, kello neljältä on suuri työväenkokous kaupungin
kirkossa. Toveri Salenjus Helsingistä puhuu. Ynnä muita puhujia.
Torvikunta soittaa. Kaikki saapukaa!"
Hillitty kumea jysähdys kuului hänen korviinsa. Hän kuulosteli. Toinen,
kolmas, neljäs — monta perätysten. Jossakin taistellaan. Se ei voi olla
varsin kaukana, jos ei vielä likelläkään.
Mitä merkitsi tuo ilmoitus? Oliko mahdollista, että Voikko röyhkeästi
aikoi vallata häneltä ja seurakunnalta kirkon? Puoli viideltä oli
pidettävä tavanmukainen iltahartauskokous. Nyt se aiottiin täten
lopultakin estää, kun muut keinot eivät olleet tepsineet. Tai ehkä oli
päätarkoitus näyttää valtaa ja häväistä Jumalan pyhäkköä.
Sitä ei ollut sallittava!
Palaamatta välillä kotiin Mikko meni suoraan suntion luo.
Vanha mies oli pelästyksissään ja hämmästyksissään. Hänkin oli jo
lukenut ilmoituksen oman katunsa pylväästä.
— Te ette saa antaa avaimia, kun niitä tullaan hakemaan.
— Herra pastori, he tappavat minut, jos en anna.
— Pankaa vastuu minulle. Sanokaa, että pastori on kieltänyt.
— Ei se auta. He ottavat väkisin.
— Minä vien avaimet mukanani.
— Älkää, herra pastori. Kyllä he kuitenkin pääsevät sisälle, jos
tahtovat. He murtavat lukot. Mitä se sen parempi on?
Mikko Salmen täytyi myöntää, että vanhus oli oikeassa. Hän mitteli
silmillään raskaita avaimia, jotka riippuivat naulassa.
— Sanokaa siis, että pastori kielsi teitä luovuttamasta avaimia, ettekä
te voi sitä tehdä. He näkevät, missä ne ovat. Jos he anastavat ne omin
lupinsa, ette te ole siitä vastuussa.
Ukko huokasi helpotuksesta. Kamalaahan se oli ja jumalatonta, että
kirkkoon tungettiin pitämään maallista työväenkokousta ja vietiin sinne
kaiken maailman torvet ja musiikit, mutta eihän ylivoimaa vastaan
mitään mahtanut. Ja hän päätteli mielessään, ettei ollut tarvis puhua
mitään pastorin kiellosta. Ei ollut pakko itse antaa avaimia. Näyttää
vaan seinään päin, ja sanoo: tuossa ne ovat.
Samalla matkalla pastori poikkesi parin kirkkoneuvoston jäsenen luo,
pyysi heitä toimittamaan sanan toisille ja kutsui neuvottelukokouksen
kiireisesti pappilaan.
Kirkkoneuvosto kokoontui. Jännittynyt Heljä pyysi saada olla mykkänä
kuulijana mukana.
— Minun mielipiteeni on, — lausui pastori, ‒ että nopeasti kirjoitamme
ja monistamme julistuksen, joka naulataan kaikkialle heidän
ilmoituksensa viereen. Siinä panemme vastalauseemme kirkon häväisevää
väärinkäyttöä vastaan ja Jumalan nimessä julistamme hänen vihansa ja
rangaistuksensa niille, jotka sellaiseen ottavat osaa. Samanlaisen
paperin kiinnitämme myös kirkon ovelle. Olemme silloin ainakin
varoittaneet heitä. Se ei arvattavasti pysty johtajiin, mutta voi
varjella yksinkertaisia ihmisiä seuraamasta villitsijöitä.
— Veli Salmi, sinun tuumasi ei kelpaa. Se ei ole käytännössä muuta kuin
pelkkää ärsytystä. Paperit revitään pois sitä myöten kuin ne pannaan.
— Saamme turhia vihoja ilman mitään hyötyä.
— Ei, emme me laita vastalauseita. Pysymme hiljaa ja annamme tapahtua,
mitä he tahtovat. Jos ei ensi sunnuntaina, niin ainakin seuraavana
valkoiset sotilaat viettävät samassa kirkossa jumalanpalvelusta meidän
kanssamme. Olettehan kuulleet tämänpäiväisen tykkien paukkeen. Se
tietää meidän pelastustamme.
— Ei kirkko tule häväistyksi heidän julkeutensa kautta. Itsensä he
häpäisevät, ja sille emme mitään voi.
Mikko ei saanut kannatusta ehdotuksellensa, mutta kukaan ei tuonut
parempaakaan esille. Yleinen mielipide oli, että väkivaltaan täytyi
alistua.
Hän istui hetken äänetönnä, murheellisena.
— Veljet, — hän sitte lausui, — varmaan te olette julistukseen nähden
yhtä oikeassa kuin äsken vanha suntiomme kirkon avaimien suhteen. Minä
olen harkinnut taitamattomasti.
— Olemme siis yksimieliset siitä, ettemme ryhdy mihinkään.
— Minä teen yksinäni sen, mikä on velvollisuuteni, — sanoi Mikko
hiljaisella äänellä. Hänen olentonsa oli hyvin hillitty ja katse
painunut maahan.
— Mitä tarkoitat?
Kaikki katsoivat häneen, Heljä kiihkeimmin, tuskin uskaltaen hengittää.
— He tulevat kirkkoon, ja minä sanon heille sanan Jumalalta siellä,
missä paikkani on.
Kirkkoneuvoston jäsenet ympäröivät hänet pelästyneinä ja innokkaina.
Heljä jäi heidän taaksensa. Hänen kasvonsa kalpenivat kuolonvalkeiksi.
— Salmi, sinä et saa olla mieletön!
— Se voi maksaa henkesi.
— Tämä tuumasi on hulluin kaikista. Sitä et saa panna toimeen.
Mikko kohotti katseensa heihin.
— Veljet, muistatteko tätä raamatunpaikkaa: "Pietari rupesi nuhtelemaan
Jeesusta, sanoen: 'Ei ikinä, Herra, se ei saa tapahtua sinulle!' Mutta
hän kääntyi ja sanoi Pietarille: 'Mene pois näkyvistäni, saatana; sinä
olet minulle pahennus, sillä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan
sitä, mikä on ihmisten.'"
— Sinä et olekaan itse Herra, vaan erehtyvä ihminen, — rohkeni eräs
joukosta huomauttaa.
— Olen Herrani halpa palvelija, jonka on seurattava hänen askeleitansa.
He puhuivat yhteen ääneen, koettaen vakuuttaa Mikkoa. Kun ei se
onnistunut, ei heidän auttanut muuta kuin lähteä. Heljä oli poistunut
huoneesta, ja he lähettivät terveisensä.
Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä Mikko meni kiireisin askelin suoraan
Heljän luo. Hän istui makuuhuoneessa pöytänsä ääressä liikkumattomana,
pää käsien varassa.
— Heljä!
Mikko laski hellästi kätensä hänen olkapäällensä. Hän nosti päänsä.
Silmät olivat kirkkaat, kyynelettömät, mutta niistä katsoi kuin
hyytynyt tuska.
— Heljä, armaani, sinä uskollinen toverini Jumalan tiellä, mitä sinä
sanot? Sanotko sinäkin: "Ei se saa tapahtua"?
— En uskalla sanoa mitään, — hän kuiskasi. ‒ En tiedä Jumalan tietä.
Mutta jos sen tietäisit, Heljä? Jos tietäisit, ja se veisi vaaraan ja
kenties kuolemaan ‒ kieltäisitkö minua käymästä sitä?
— En, — hän vastasi varmasti.
Mutta samassa aukenivat kyynelten sulut. Rajut nyyhkytykset
puistattivat häntä. Hän vaipui Mikon ojennettuihin käsivarsiin.
Mikko puristi hänet syliinsä.
— Oi armas, armas vaimoni... Kiitos, että olit se, joksi sinut tunsin
aavistavassa sydämessäni ensi kohtaamisesta saakka. Kiitos kaikesta,
mitä olet minulle ollut. Heljä, jos tämä on minun tieni pää, niin sen
ehjän onnen olet minulle antanut, että loppuun saakka olemme yhdessä
kulkeneet.
Hän puhui ja Heljä itki, kunnes myrsky vaimeni ja tuli pyhä tyven.
Silloin he painuivat Herran eteen, ja heillä oli jälleen ijäisyyshetki,
kuten sinä yönä, jona Heljä lähetyskutsumuksen edessä antoi tahtonsa
taipua — nyt vain syvempi, valtavampi ja tuskassaan ja ihanuudessaan
täyteläisempi, niinkuin heidän uhrinsakin tänä päivänä oli todellisempi
ja likeisempi kuin silloin.
Kello läheni kolmea. Mikko meni pukeutumaan mustaan papinpukuunsa. Hän
viipyi huoneessansa lukittujen ovien takana. Sitte hän tuli, syleili
Heljää vielä kerran, etsi lapset, ja painoi heidät rintaansa vasten.
Hänet valtasi liikutus; hän pani kätensä heidän päänsä päälle ja
siunasi heitä. He katsoivat isää ihmeissänsä. Mikä hänen olikaan?
— Isä menee kirkkoon puhumaan punakaartilaisille, ‒ sanoi Heljä. Hän
oli sinä hetkenä vahvin heistä.
Mutta heti Mikon lähdettyä hän kuumeisella kiireellä riensi ottamaan
päällysvaatteensa. Mikko oli tahtonut mennä yksin, mutta hän oli
seuraava häntä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä pidättää.
Hän olisi halunnut sanoa lapsille: — Rukoilkaa, ettei kukaan tee isälle
pahaa! — Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa. Hän sanoi vain: —
Lapset, rukoilkaa, rukoilkaa, että Jumala olisi isän kanssa!
— Kyllä, äiti, — vastasi Auri Päivänkukka. Lapset jäivät katsomaan
äidin jälkeen, ja heillä molemmilla oli värisyttävä tunne jostakin
järkyttävän juhlallisesta.
* * * * *
Kirkko oli täynnä kansaa kuorista ovensuuhun asti ja parvia myöten.
Etupenkissä istuivat Voikko, Salama, Salenjus ja muut puhujat, lakit
päässä, veripunainen nauha lakin ympärillä. Kaksi kiväärimiestä seisoi
vahtina pitkän käytävän kummallakin puolella, ovensuussa ja alttarin
luona. Torvisoittokunta oli sijoitettu urkuparvelle. Se viritti
Marseljeesin.
Sävelet vaikenivat. Salenjus nousi, ruvetaksensa menemään
saarnatuoliin. Mutta ennenkuin hän ennätti paikkaansa pitemmälle,
avautui sakastin ovi, ja tumma mies mustassa papinpuvussa,
papinkauhtana harteillaan, astui vakavin askelin alttarille.
Kirkontäyteinen väki tyrmistyi. Voikko tuijotti pastoria kuin
kuumenäkyä.
Mikko Salmi tunsi suuren rauhan piirittävän koko olemustansa, ja
näkymätön voima kohotti hänen sieluansa kuin siivillä.
— Kokoontunut seurakunta! — kajahti hänen sointuisa, miehekäs äänensä.
— Minulla on tuotavana teille viesti Jumalalta. Te olette tulleet tänne
rikollisessa tarkoituksessa, mutta Jumalan rakkaus etsii teitä juuri
nyt. Ennenkuin on myöhäistä —
— Alas! Ulos! — kiljaisi Salama, joka ennen Voikkoa pääsi tajuihinsa
ja oli raivosta pakahtua. Hän kavahti pystyyn. Joka puolella noustiin,
hälistiin ja huudettiin.
Pastori seisoi liikkumattomana. Salama aikoi rynnätä häntä kohti, mutta
Voikon käsi tarttui häneen kuin rautapihdeillä puristaen.
— Istu, — hän kähisi hampaittensa välistä. Sitte hän kääntyi
kiväärimiesten puoleen:
— Ampukaa! Tähdätkää sydämeen! Molemmat yhtaikaa!
Laukaukset pamahtivat. Pappi kaatui alttarin eteen.
Silloin kajahti sydäntävihlova huudahdus yli joukon melun. Nuori nainen
syöksähti esiin sakastista ja heittäytyi yli maassa makaavan miehen.
Kauhu oli vallannut kansan. Naiset itkivät, miehet vaikenivat.
Salamankin raivo oli jäähtynyt samassa kuin teko oli tehty. Kun
hän näki Heljän, liikahti jotakin melkein säälin tapaista hänen
sydämessänsä.
Vain Voikko molempien kiväärimiestensä kanssa astui empimättä suoraan
alttarille. Heljä painoi päänsä miehensä sydämelle, kuunnellaksensa
vieläkö se sykki, mutta äänettömyys vastasi, ja hänen vaaleat hiuksensa
tahraantuivat kumpuavaan vereen.
Parahtaen hän kohotti tuskaiset silmänsä ja kohtasi Voikon ilkkuvan
katseen.
— Te olette — te olette paha henki ihmishaamussa! — pääsi hänen
huuliltansa.
— "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla
rakkauden täyttämä..." Kuinka se olikaan? Eikö se niin ollut?
Heljä ei vastannut. Hän vaipui tainnoksiin miehensä ruumiin päälle.
Hän heräsi puolitajuntaan sakastissa, jonne hänet oli kannettu. Kauhun
näyt ja tuskan tunteet uinuivat vielä. Hänen henkensä vaelsi kaukana,
rauhan ja valkeuden mailla.
— Hänelle annettiin kruunu, kirkas ja ihmeellinen... Kuinka se niin
kirkas oli? Se oli marttyyrikruunu...