Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He
olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden
johdosta täytyi neuvotella.
Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä
toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja
laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija
jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu.
Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli
vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva.
Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat.
Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi
niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla.
Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä
tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan
mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa:
haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli
hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja
lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin".
Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman
virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua
palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen
sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin,
sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis
keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne
olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli
tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina
odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin.
Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta
eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan.
Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli
raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin
odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan,
vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen
ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset
kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui
sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä.
Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa
jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se
olikin tuonut herrat kokoon.
Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat
olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia.
Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama
oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä
varalta."
— Mitä hän saattoi tarkoittaa?
— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen
ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee
samalla.
— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang.
— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari
terävästi.
— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita
ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta
siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan.
— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin?
— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä?
— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä.
— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko
kaupungin tuleen.
— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt
elävissä kuvissa?
— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla
ole hyvää neuvoa?
Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta
myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli
kuunnellut toisten tietoja ja arveluita.
— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä
sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte
rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti.
Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi
myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja
kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki
oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa
vaimonsa kanssa.
— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole
kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa.
— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät.
— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on
nyttemmin mahdoton.
— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä
olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt
häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa
ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä.
Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti.
— Mitenkä häpeällä?
— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan
tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka.
Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä
tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä
miehistä.
— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia.
Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt.
— Miten täältä olisit päässytkään?
— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin
mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka
eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja
hoitaneet omaa itseämme.
— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi
hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni.
Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa,
salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa
olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni
sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin,
sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea
lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt.
— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi,
malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä,
että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän
oli oiva nuorukainen.
— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. —
Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen
itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että
Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä
hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten.
— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te
vastustitte suojeluskuntaa.
— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole
totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu
sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä,
että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä
vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet,
kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten,
se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset
ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään
sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa
ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään.
Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä
puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat.
— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo
saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä?
— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja
pyytää armoa.
Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi
kuullutkaan pastorin puheita.
— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto
punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä
menetelmästä.
— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu
itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta.
— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan
hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin
ja pelastavat meidät.
— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. —
Minulla on paikka katsottuna valmiiksi.
— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan
ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin.
Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun
kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja
lapsijoukkoni niskaan.
— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani
sanonut, — virkkoi pastori.
Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti.
Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille
kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi
välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan
loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään
seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä
ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla
totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta
enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä
keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne
alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa
ylöspäin maan mullasta?
Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään
niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut
tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet.
Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään
henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen
viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa.
Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen,
vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat
omilla rauhallisilla asioillansa.
Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon,
johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät
käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä.
Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki
pienokaiset syleilyynsä.
Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista:
"Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa
oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?"
Hän ajatteli omia armaita pienokaisiansa, ja sydän ailahti lämpimästi.
Hän muisti seurakuntaa, joka kokoontui kirkkoon, ja kuoroa, joka
lauloi rohkeutta ja rauhaa levottomiin ihmismieliin. Hän kulki
ajatusvierailulla niissä monissa kodeissa, joihin oli jäänyt tyhjä
sija pojan hiihdettyä pois vaarojen teille isänmaan pelastuksen
tähden. Hän kuuli ompelukoneitten surinaa ja sukkapuikkojen kilkettä.
Kauvempana hän näki niitä, jotka henkensä kaupoilla kuljettivat
eteenpäin rakkauden antimia ja tärkeitä viestejä. Oli vielä uljuuttakin
ja uhrautuvaisuutta myös rintaman tällä puolen! — Sitte hänen
ajatuksensa siirtyi takaisin niitten luo, jotka hänen jälkeensä jäivät
asioitsija Vuoren kamariin. Nuoren maisteri Sovion murheelliset kasvot
katsoivat häneen taukoamatta. Asioitsija Vuoren suuri perhe huusi
hänen myötätuntoansa; ja olipa perhe suuri tai pieni, rakas oli omansa
kullekin.
Eihän ollut ihme, että ihmiset kammosivat kuolemaa. Sitä enemmän, kun
se uhkasi tulla järjettömänä, summittaisena, väkivaltaisena. Mitä oli
punaisillakaan enää hyötyä pakko-otostansa, kun kuitenkin tiesivät
asiansa menetetyksi? Se ei voinut merkitä muuta kuin häviävän viimeistä
kiusantekoa ja vahingoittamisraivoa. Kukapa olisi ilman muuta tahtonut
sen uhriksi alistua? Kuka etenkään silloin, kun ijankaikkisuus outona
kauhistutti haudan varjoihin astujaa?
Mikko nuhteli itseänsä äskeisestä synkästä, masentuneesta ja
tuomitsevasta mielialastansa. Jumala näki syvemmälle ja kauvemmas
kuin hän. Isän sydän varmaan oli pakahtua säälistä ja laupeudesta
hätääntyneitä lapsiraukkojansa kohtaan.
Eikä yksin näitä, joita valkoisiksi sanottiin, vaan myös noita toisia,
veren värillä merkittyjä. Sillä varmasti oli heidänkin joukossansa
"lapsia, jotka eivät tietäneet erottaa oikeaa vasemmasta". Mikosta
tuntui, että tässä kaupungissa kaikkein suurin osa heistä oli sitä
lajia. Hekin kärsivät, pelkäsivät ja taistelivat omien kotiensa ja oman
onnensa ja henkensä puolesta, osaamatta arvioida tiensä vääryyttä ja
laittomuutta.
Hiljaisella mielellä hän kapusi alas vallilta ja kulki kotiin. Hän oli
yhä ajatuksissansa eikä huomannut Lainaa ja Jannea, jotka vetäytyivät
pihaportin suojaan.
— Mitä me tässä turhia piilottelemme? ‒ sanoi Janne. — Kohtahan haemme
kuulutuksen.
Tyttö punasteli onnellisena.
— Sota loppuu juuri pian, — jatkoi Janne. ‒ Voikko ja Salama ovat
siitä nykyään puhuneet joka päivä. Mutta älä säikähdä, vaikka sitä
ennen saat vähän paukutustakin kuulla. Joku lahtarisakki on tulossa
tännepäin. Miten lienevät päässeet lävitse. Siinä on täytynyt olla oman
puolen miehiä, jotka tuntevat tiet ja oikopolut. Ehkä on pappilan nuori
herrakin joukossa. Kyllä he joutuvat kuin sudet satimeen. Me annamme
heille niin että roikaa.
— Ethän vaan mene niin likelle, että he ampuvat sinut?
— En, en. Meidän esikuntalaisten ei tarvitse tapella, me vaan johdamme
asioita. Eivätkä he ketään ammu. Pelästyvät ja pakenevat, kun näkevät,
että täällä ollaan varuillaan. Mutta me emme päästä pakoon, otamme
vangiksi ja näytämme huutia.
— Pastorska tulee kovasti surulliseksi, jos Olli herra ammutaan.
— Ehkä minä voin toimittaa, että hänet armahdetaan. Minulla on paljo
valtaa, katsos, kun minä olen esikunnan miehiä. Olihan hän koko reilu
poika. Ja sitte pastorska laittaa sinulle iloiset häät, kun hänen on
hyvä mieli.
— Voi voi Janne, kuinka sinä olet hyvä. Kuules, nyt pastorska huutelee
minua. Taitaa tulla päivällisen aika. Hyvästi nyt.
— Hyvästi. Ja muista, ettet pelkää, kun paukahtaa!