VÄISTYMÄTTÄ

"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi

Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen

jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit

seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet,

kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat

pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja

ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian

kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan,

ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen"

postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon,

johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia,

paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin

ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat

muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi,

jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan

ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa

yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi,

varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai

yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa.

Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se

huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa

herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja

uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien

että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta.

Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen,

kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen

vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒

Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja

jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät

olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren

saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena

kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa,

rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin

syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla

poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja

näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja,

julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä

ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa

— kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille.

Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen

vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki

kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan

vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta

kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred

pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn

alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat

tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat

tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät

raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset

kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän

ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he

pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän

kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi

veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli

lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat

antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä

ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja

kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä

isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon

puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä,

miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän

ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta

uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko

julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti

kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet.

Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli

viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki

jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys.

Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä

astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin

kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan

ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien

pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän

rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli

hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja

paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin

aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin

nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on

hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut

viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo

nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen

ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne

ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen

runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin

ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava

tulelle.

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin

pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että

tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi

kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan

siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten

silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista

juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune

serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät

lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika

vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa

tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko,

kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte

leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä.

Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte

ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni

myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te

hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen

tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut

punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on,

ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen,

yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee

hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia

lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske

niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni

kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen

sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet

kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan:

ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat

ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen

arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit

ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä

runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu,

piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut

enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään

ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa?

Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi

kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä

vaarallisia ihmisiä...

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas

loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän

synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en

edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta.

Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja

Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti

kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta

allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja

palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa

Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen

aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun

ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta

työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai

joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä

purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo

elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli

samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski

leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen

hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen

rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä,

eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he

yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos

kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja

Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja

totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä

monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien

mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta.

Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli

lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin

minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä

kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut,

mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin.

Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa

— mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin

koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän

kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin

minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes

vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät

läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin

koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos

tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan.

Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama

patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen

kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten

pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän,

kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien

lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä

tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun

lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää... Siinä

selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan

tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: —

Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä

jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? —

Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan

kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen

kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme

lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin

vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa

sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari

rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan

hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että

tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin

varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot

Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa

tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut

jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut

mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi,

ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus —

kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua

esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin

nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen

lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle

opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän

sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että

Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista

hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas

paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä

vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun

palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten.

Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna

oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle

itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa

nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla

ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. —

_Onko_ Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi

täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten

serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä

asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen

matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti

lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi

harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli

hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä

silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle

tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen

aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut

vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain

leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan

kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me

olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te

täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut

suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei

voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa

enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran

ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden

pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja

saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa,

silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän

päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja

palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu,

kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee

lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt

joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." —

Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin

on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan,

eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei

huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle

oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen

teki.

Ei jokainen... Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta

lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin

niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.