Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee.
Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.
Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut
määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka,
joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin
käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen
on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee,
mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen
vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä.
Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.
Viuh—viuh—viu-uuh!
Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.
— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.
He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja
juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.
Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja,
kevätvettä tulvillaan, on edessä.
— Ojaan! — hän komentaa empimättä.
Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän
kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka
on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa
kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.
— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä
hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole
sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen
sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.
Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa
rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.
Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli
tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä
viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa.
Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi
jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien
hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa
verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri
isänmaan alttarille.
Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta
uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen,
on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois,
ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä
ketju.
— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme
päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin
rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te
ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.
Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja
kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä
totellaan kuin yksi mies.
— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö
painaltaessaan lakeudelle.
— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken
kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan.
He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi
velvoittaa näidenkin muisto.
He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset
tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli,
‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. —
Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta... Säikähdys valtaa
perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.
Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen
tietää, mitä se merkitsee.
Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on
meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä?
Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri
äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"
Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan
kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja
suorita toimitus pian!
Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.
Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit!
— hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin
tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti,
ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes
päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne
ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon,
josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne
toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.
Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin
kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman
oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja
mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt
keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.
Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.
Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu,
tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi
vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa.
Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla
olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee
Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien
muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien
välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa,
remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja
heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet
toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se
tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:
"Rakkaus, joka jumaluutes
kuvaksi mun tänne loit..."
Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva,
ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä
muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja,
joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet
hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä
aihetta ja tarkoitusta.
Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei
kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen
pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi
suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he
rukoilevat hänen puolestansa.
— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen
minuun?
Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä
tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki,
soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä
sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä.
Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin
omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.
Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita
Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi
armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta
hän ei kelpaisikaan sotaan.
Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee
taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin
päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan
rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan
hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.
Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten
tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee
sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet
kodit sen ytimen muodostavat.
Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:
"Rakkaus, mä itseni
sulle annan ijäksi!"
Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä
ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy
siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.
— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies!
Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän
ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät
yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo
voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny
väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös.
Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!
— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme
kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi
tuumii kylkeänsä kääntäen.
Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen
komentaa: — Eteenpäin!