Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska,
kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot
lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului
ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain.
Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja
huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta
jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin
yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo
ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.
Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti
yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen
omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa
käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta
voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin
linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas
palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä
hyväntahtoisella mielenkiinnolla.
— Vieläkö tahdotte korppua lisää?
Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte
takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan,
sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.
— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se
tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen
herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa
ja muuta hyvyyttä.
Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on
yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä
olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?
Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei
sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah,
kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen
syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat
hänenkin apuansa?
Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo
näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi
haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä,
jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja
vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten
pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja
innostus isänmaan vapauttamiseksi.
Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä,
pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.
— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.
Olli kohottautui istualle. — Kirje!
— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle.
Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.
Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen
kuoreen.
— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. —
Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.
— Ah!
Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes
ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa.
Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta,
punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa
voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta
vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti?
Kuinka oli hänen laitansa?
Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi
vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen
pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin
huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa... Rakas oiva isä! Heljän
kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana
Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille,
tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa?
Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta
jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen
pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä.
Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää
kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan
mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti
kukin kohdaltansa...
— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin
ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri
maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin
sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin
yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja
ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä
jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen
verran kykenen.
Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä
lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.
— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se
kannattaa.
Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he
hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.
— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein
liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.
— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te
puhuisi ja kirjoittaisi noin.
Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.
— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.
Silloin Olli kuohahti vastarintaan.
— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri
lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa.
Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää
ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän
olla rakkauden täyttämä..." muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä.
Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea,
ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin —
mutta vihan voimalla!
Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän
kirjettä tarkempaan.
— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!
Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas
Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat
hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten
vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja
useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä
edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko
nimisen. _Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa..._
Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan
äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä
varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen
ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään
huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin
veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat
aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä,
yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit
— nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän
tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä?
Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja
tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita
puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden
valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.
Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei
raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.
— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka
kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.
— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien
ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti
päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin
parahiksi iltapäiväjunaan.
Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui
kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja
tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja
oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka
pysyi päätöksessään.
— Niin mene sitte Jumalan nimeen!
Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä.
Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen.
Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui
ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon
sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.
Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko
hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.
Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät
toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla
jäähyväiset ainiaaksi.
Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin
hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen.
Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä
pihalle yksin.
— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti
kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa,
niinkuin ette omistaisikaan..."
Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin
olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.
Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen
puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota,
tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin.
Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan,
kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.