Miliisipäällikkö Sutela kääntyi pastorin puoleen, kohteliaana ja
hämillisenä.
— Esikunnasta ilmoitettiin, että minun on säilytettävä teidät täällä.
Sanottiin syyksi, että ylläpidätte kirjeyhteyttä rintamantakaisten
kanssa. Onkohan tätä asiaa tutkittu?
— Pastori hymähti. — Mitäpä olisi tutkimista. Omatuntoni on puhdas, ja
lopulliseksi syykseni jää vain, etten ole tahtonut lausua julki arvelua
siitä, kuka on hiihtänyt murhatun Martti Varvikon toverina. Vaimoni
kirje, joka heillä on käsissänsä, on sitä laatua, ettei se oikeuta
vangitsemistani.
— Minä en voi tähän mitään. — Miliisipäällikkö avasi erään kopin oven.
— Tämä on vapaa. Ei ole sänkyvaatteita eikä muuta, mutta kyllä niitä
saa tuoda pappilasta. Ruokaa saa myös tuoda. Soitanko pastorskalle, vai
joko hän tietää?
Pastori näki hänen hyvän tahtonsa ja puristi hänen kättänsä. — Kiitos,
juuri tätä ystävällisyyttä aioin pyytääkin teiltä. Nuo miehet tuolla
ylhäällä olisivat voineet säikyttää hänet perinpohjin. Ei teidän
tarvitse huolehtia minun tähteni, mutta säästäkää häntä niin paljon
kuin suinkin.
— Kyllä koetan, pastori saa luottaa siihen.
Hän meni. Mikko Salmi jäi yksin autioon koppiinsa.
Kuinka tuntuikaan kummalliselta! Hän istahti kovalle makuulavalle ja
katseli ympärillensä. Pitkulainen huone, korkeintaan parin metrin
levyinen. Seinät alastomat, kivinen lattia, rautaristikolla varustettu
pieni ikkuna-aukko korkealla muurissa. Makuulava oli ainoa huonekalu.
Ilma tuntui kolealta ja tunkkaantuneelta. Ei ollut uuniakaan.
Mikko Salmen reippaus ja hyvätuulisuus vaihtui vakavuuteen. Hän
ikäänkuin vasta nyt heräsi käsittämään, mistä oikein oli kysymys.
Ei niinkään vaarattomasta seikkailusta. Tällaisessa paikassa oli
karaistunkin miehen terveys koetteella. Oliko Jumala todellakin antanut
hänet Voikon ja Salaman valtaan? Pitikö hänen jäädä tänne, riistettynä
irti työstänsä, seurakunnastansa, kodistansa? Tyhjä aika oli hänen
toimekkaalle luonteellensa kauhistus. Miten täällä kuluivat päivät
— kenties viikot ja kuukaudet? Valkoisten tulosta ei ollut tietoa.
Rintama oli kaukana vielä. Niin — tulisivatko ensinkään? Äkkiä tuntui
mahdolliselta sekin ajatus.
Hän ei ehtinyt pitemmälle aprikoida, ennenkuin miliisipäällikkö
uudelleen avasi oven, jättäen sen samalla selko selälleen.
— Minä jo telefoneerasin. Ei hän pahasti pelästynyt. Pian kai pastori
saa tänne tavaroita. Huone taitaa olla kylmä, kun se on ollut tyhjänä
ja suljettuna. Käskin tuoda puita tähän käytävän uuniin, niin kyllä
ilma pian tasoittuu.
— Kiitos. Se on hyvä.
Sutela meni jälleen. Mikko Salmi ei voinut olla kysymättä itseltään:
— Miten tuo mies on tämmöisellä paikalla? — Ei osannut epäillä mitään
koukkujakaan, sillä koko hänen olentonsa oli avoin ja uhkui vilpitöntä
hyväntahtoisuutta.
Minuutit kuluivat. Ulko-ovi kävi. Kuului ääni — kenen ääni?
Heljä tulla tuulahti sisälle kiireisenä, hengästyneenä. Mikko tuskin
ehti nähdä vilahduksen hänestä, ennenkuin hän jo nyyhkytti, kädet
miehensä kaulaan kierrettyinä.
— Mikko, Mikko rakas!
— Kuinka he päästivät sinut tänne? Ja näin pian ennätit!
— Minä ajoin Anni Airamon kanssa — hän oli juuri tullut meille
ilmoittamaan Martti Varvikon onnettomuudesta. En tahtonut Lainaa
avukseni, en kertonut hänelle mitään. Anni odottaa ulkona, me toimme
sänkyvaatteita ja muuta mitä ennätin siepata, kahvipannunkin korissa.
Minä menen noutamaan.
Mikko tuli hänen mukanansa ovelle asti, otti siinä vastaan, mitä rouvat
ajurinreestä nostivat hänelle, ja vei kantamukset koppiinsa. Kun kaikki
oli sisällä, seurasivat Heljä ja rouva Airamo kahvikoreineen perässä.
Miliisivartijat ulko-ovella seisoivat äänettöminä, estelemättä.
Heljä valmisti vuoteen, ja rouva Airamo järjesti kahvikalut valkealle
liinalle lattialle.
— Pieni soma kahvitarjoilu, — sanoi hän rauhallisesti hymyillen. —
Heljä ja minä teemme seuraa, se kaiketi on pastorista hauskempaa.
Tulin Heljän kanssa, jotta hänestä olisi helpompi näin ensi kerralla.
Päivällisen hän tuo yksin.
— Pöytä ja tuoli tänne tarvitaan, — virkkoi Heljä, joka nyt vasta
tointui tarkastelemaan huonetta. — Minä puhuttelen Sutelaa, hän on hyvä
mies. Sitte minä tuon kirjoja: raamattusi ja jonkun muun, ettei iltasi
tule pitkäksi. Ja kynttilän. Oi, meillähän ei ole, eikä öljylamppua
myöskään.
— Minulla on, — keskeytti Anni Airamo.
— Kiitos, rakas ystävä.
— Tottakai sinä pääset huomenna pois, Mikko? Miksi he oikeastaan
vangitsivat sinut? Minulla olisi niin tavattoman paljon kysymistä.
Kuinka kaikki on käynyt? Kerro!
Mikko osui katsahtamaan koppinsa avoimesta ovesta käytävään päin ja
näki nuoren miliisimiehen kohentavan uunia. — Katsokaa, — sanoi hän,
huomauttaaksensa naisille vieraan kuuntelijan likeisyyttä, — tuolla
tehdään tänne lämmintä.
— Sitte hän rupesi kertomaan vangitsemisesta, asiallisesti ja selvällä
äänellä. Eihän haitannut, että vartijat tunsivat tapahtuman ja sen syyt
oikealta kannalta. — Kertoessaan hän joi kahvinsa. Heljä oli vaiennut.
Rouva Airamo lausui jonkun lyhyen huomautuksen silloin tällöin.
Sitte Mikko nousi. — Nyt kai teidän on paras lähteä. Suutele lapsia,
Heljä. Sinähän tulet pian takaisin. — Hän ojensi kätensä rouva
Airamolle:
— Olkaa Heljän tukena ja ystävänä!
Anni Airamo nyökäytti päätään. Mutta Heljä katsoi Mikkoon säikähtyneenä.
— Sinä puhut juhlallisesti, aivan kuin —
— Hiljaa, Heljä, — kuiskasi Mikko. — Näkemiin!
Mikko Salmelle oli selvä, että ei ollut ajateltavissa kovinkaan
kohdakkoista kotiinpääsyä. Keitä mahtoivat olla vangit noissa toisissa
kopeissa? Eivät kaupunkilaisia, hänen seurakuntansa jäseniä, sen hän
kyllä tiesi. Oliko heidän kylmä ja nälkä? Pitiköhän kukaan heistä
huolta? Saivatko he raitista ilmaa?
"Muistakaa vangittuja, niinkuin olisitte itse heidän kanssansa
vangittuna; muistakaa niitä, joita vaivataan, sillä olettehan tekin
tässä maailmassa..."
Kuuma puna kohosi hänen kasvoihinsa. Täytyikö hänen joutua tänne,
herätäksensä huolehtimaan kristillisestä velvollisuudestansa?
Päättävästi hän astui ulos käytävään. Juuri samassa miliisimies aukaisi
erään kopin oven, sitte toisen, kolmannen ja neljännen. Viides jäi
suljetuksi. Kuudes oli hänen omansa; useampia ei ollutkaan.
Kysymättä lupaa pastori meni tervehtimään miehiä, jotka kopeista
tulivat esille.
— Olen osatoverinne, tämän seurakunnan pappi.
— Mattila. — Korjo. — Niemelä. — Kaikki talollisia lähipitäjistä. —
Syvänti, lyseolainen.
Kukaan heistä ei vielä ollut viikkoa kauvempaa istunut telkien takana;
mikä oli ollut viisi, mikä neljä päivää. He olivat kuulleet, että
vangit, yleensä pian kuljetettiin kotipaikoillensa, tuomittaviksi
siellä, ja sentähden koppien asukkaat taajaan vaihtuivat.
Isännille tämä kyllä oli lähin talletuspaikka. Luultavasti heitä
ei aiottu mihinkään siirtää. Lyseolainen sitävastoin oli toisesta
rannikkokaupungista kotoisin. Hän ihmetteli, ettei häntä jo ollut
laitettu matkaan.
— En tiedä, toivoisinko sitä vai en, — hän kuiskasi Mikolle. — Hyvä
olisi päästä kotikaupunkiin, sillä happameksi tämä olo käy ajan
pitkään, kun ei ole ainoatakaan tuttavaa, joka edes toisi kahvikupposen
tai mitenkään välittäisi yhteyttä ulkomaailman kanssa. Mutta sanotaan,
että ken matkalle viedään, voi jäädä sille tielle. Laukaus jäällä —
avanto — niin, ymmärrättehän. Minä olen nuori ja haluaisin elää.
Hän oli kovin puheenhaluinen ja ilmaisi ilonsa pastorin tulosta
vankilaan. Mikkoa hymyilytti nuorukaisen lapsellisen välitön itsekkyys.
Hän olikin perin nuori vielä, ehkä kuuden- seitsemäntoista ikäinen.
Hiihtomatkalta hänet oli siepattu. Se oli kyllä ollut vakoiluretki,
mutta ei ollut todisteita. Syvänti oli punaisille väittänyt täydellistä
viattomuuttaan. Ehkäpä hänen onnistui pettää heidät.
— Valheella on lyhyet jäljet, nuori mies, ‒ sanoi pastori, ällistyttäen
lyseolaisen sanattomaksi.
Hänen oli poikaa sääli. Ei tämä lapsi ollut kypsynyt miesten töihin.
Äitinsä luo hänen olisi pitänyt päästä.
Mikko puheli isäntien kanssa. Yhden kotoa oli löydetty harmaita
sotilaskäsineitä ja liian paljon sukkia. Toisia syytettiin
postikuljetuksesta. - Ihmiset eivät osaa olla vaiti, juoruilevat
toinen toisellensa turhanpäiten, ja ennen pitkää punaisetkin pääsevät
jäljille. — Ja tuolla suljetussa kopissa on Tuokko, Sammalan seppä.
Sanotaan hänen kuljettaneen pommeja valkoisille. Hän kieltää sen,
mutta mitä hän muuta on tehnyt, siitä hän ei hiisku edes meille,
kun oven reijästä häntä puhuttelemme. Hänen koppinsa on pimeä, eikä
siellä ole muuta kuin olkia lattialla. Se on tarkoitettu vaarallisille
rikollisille. Häntä ei koskaan lasketa ulos jaloittelemaan. Me toiset
olemme saaneet olla osan päivästä vapaasti täällä käytävässä. Ei ole
aina vartijaakaan. Nytkin hän näkyy menneen pois. Eikö pastori voisi
jotakin sanoa sepälle? Hän olisi varmaan Jumalan sanan lohdutuksen
tarpeessa. Mekin olemme koettaneet, mutta ei hän kuule meitä. Mikä
lienee synkkyys mielessänsä. Eihän se tosin ole ihmettäkään. Isännät
haastelivat harvakseen vuorotellen kaikki kolme. Sitä he eivät
lakanneet kummastelemasta, että oli juljettu teljetä pastori tänne. —:
Päästävät tietysti kohta pois, eihän ilman pappia tulla toimeen; ja jos
joku on syytön näihin maallisiin hankkeisiin, niin pastori tietenkin.
Mutta meillä ei ole paljon toivoa, sillä me emme voi vastata, jos mitä
tiedustavat. Olemme tehneet, sitä, mikä heidän määräystensä mukaan on
luvatonta, emmekä kadu, sillä se oli omantunnon vaatimus. Tekisimme
taas uudestaankin, jos saisimme vapauden.
Mikko kuunteli melkein hartaudella, ja hän puristi heidän käsiänsä. —
Sydämeni on kanssanne; mutta siinä olette oikeassa, että oma tehtäväni
on toinen.
Hän erkani heistä, mennen äärimmäisen, suljetun kopin luo, jonka ovessa
ylhäällä oli pieni ristikolla varustettu neliskulmainen aukko. Siitä
hän huusi tervehdyksensä sisään. — Olen uusi tulokas täällä, ystävänne,
tämän seurakunnan pappi, pastori Salmi. Saanko puhua kanssanne?
Oviaukkoon ilmestyivät kasvot, mutta selvästi pastori erotti vain kaksi
tummana kiiluvaa silmää.
— Te olette seppä Tuokko Sammalasta?
— Olen. Tänne olen teljetty kuin eläin. Jo kaksi viikkoa olen ollut
täällä.
— Voisinko mitään tehdä hyväksenne? Tällä hetkellähän kyllä itsekin
olen vanki, mutta pääsen kuidenkin paremmin ulkomaailman kanssa
kosketuksiin.
— Ei mitään. Tiedän, ettei sitä sallita. Menkää pois puhumastakin
kanssani, se voi haitata teitä itseänne.
— Hyvä Tuokko, en pelkää sellaista. Sanokaa, saatteko kyllin ruokaa?
— Lienee muita, jotka eivät senkään vertaa saa. Esimerkiksi vaimoni ja
viisi lastani kotona. Siellä he ovat punaisten silmätikkuna, ja köyhyys
ja kurjuus on suuri. Ette te heitäkään voi auttaa, sillä junassa ei saa
matkustaa eikä lähettää ruokaa.
— Kiitos, että kerroitte tämän. Tunnen ihmisiä Sammalassa. Kirjeet
kulkevat, ja vaimoni voi kirjoittaa heille. Minä lupaan, että sitte
toisina parempina aikoina maksan, minkä he nyt kuluttavat perheenne
avuksi.
— Jumala... Jumala siunatkoon teitä, ‒ pääsi miehen huulilta. Kasvot
vetäytyivät aukosta pois. Hän tuntui heltyneen liikutuksesta.
Avain kilahti ulkolukossa, ja pastori siirtyi syrjemmälle. Heljähän
siellä jo taas tulikin vartijan saattamana. Mikon kasvot kirkastuivat
ilosta, ja käsikkäin he riensivät hänen koppiinsa.
Korissa oli kaikkea hyvää, mitä vain oli voitu saada vähillä välineillä
aikaan. Munista ei ollut puutetta, sillä jo kesällä oli niitä
kerätty kalkkiin runsas varasto, ja maalaiset sekä lahjoittivat että
myivät niitä tuon tuostakin pappilaan. Kasviksia myös oli runsaasti,
eikä maitotinkiä ollut tarvinnut niukentaa. Ilmestyi esille kaunis
pinaattimunakas, punajuuripaistikkaita perunain ja marjojen kera sekä
maitovelliä. Oli voileipiäkin, harvinaisinta herkkua. Heljän silmät
säteilivät. — Syö nyt, Mikko, syö oikein kylliksesi.
Mutta Mikko viivytteli. Hän kertoi Heljälle vankeustovereistansa.
Miten hän voisi syödä yksin tällaisen aterian, kun he olivat pelkän
vankiruoan varassa?
Heljän sydän oli hellä, mutta kuitenkin hän nolostui. — Sinulle minä
nämä laitoin. Ei niissä suuria jakamisia ole. Ehkä juuri kahdelle
riittäisi..
Mikko teki päätöksensä ja astui käytävään vartijan luo, voileivät ja
vellikannu käsissänsä.
— Olen saanut tietää, että tuolla on mies suljetussa kopissa. Vaimoni
on tuonut minulle ruokaa, ja haluaisin antaa osan hänelle. Oletteko
hyvä ja viette sen?
Miliisimies joutui ymmälleen, mutta sanaa sanomatta otti kuitenkin
ruoan vastaan ja vei sepälle, kuten pastori pyysi.
— Nyt jaamme munakkaan.
Hän kutsui lyseolaisen ja ojensi hänelle lautasella kauniin
annoksen. Isännille hän nyökkäsi päätänsä. — Ensi kerralla te olette
kahvivierainani.
— Eipä meillä hätää, — sanoi Korjo. ‒ Talonpoikain ruokaan me olemme
tottuneet, ja saahan sitä täällä. Joskus haluttaisi rasvaisempaa ja
kupillinen lisää, mutta emme me pastorilta ota.
— Emme — ellei nyt juuri kahvia, — myhähtivät toisetkin.
Mutta nuori Syvänti oli ihastunut ja kiitollinen.
— Tällaista äitini laittoi kotona, — sanoi hän. ‒ En ole mitään hyvää
saanut pitkään aikaan.
Ei Heljäkään voinut pahoitella, vaikka Mikolle jäi ainoastaan puolet
munakkaasta, punajuuret ja perunat. Tulihan sitäpaitsi vankiateria
tämän lisäksi. Oli tosiaankin sääli noita toisia. Hän päätti tuoda
seuraavana päivänä oikein paljon hyvää ruokaa, ellei Mikko jo
aamulla palajaisi kotiin. Ei pappilasta riittänyt, mutta jos ystävät
ja tuttavat panisivat kortensa kokoon vierasten vankien hyväksi,
saataisiin kyllä yhteisvoimin kelpo ateria toimeen.
— Kuinka me emme ole tätä ennen ajatelleet? ‒ kysyivät Mikko ja Heljä
toisiltaan.
Heistä oli vain tuntunut ylen mahdottomalta kaikki kosketus
tämän sudenpesän kanssa. Mikko lausui sen ajatuksen, että hänen
vankeudellansa oli kallisarvoinen tehtävä. Tuli olla kiitollinen eikä
nurkumielellä sen johdosta. Hän puhui Heljälle myös kirjeestä, joka oli
lähetettävä Sammalaan sepän perheen auttamiseksi. Heljä lupasi ilolla
tehdä minkä voi.
Mikosta hänellä kuitenkin luonnollisesti oli suurin huoli. — Pöytää
ja tuolia sinulla ei ole vieläkään, — hän pahoitteli, asettaessaan
kynttilän, tulitikut, raamatun ja lähetyshistorian lattialle
seinäviereen. — En tavannut Sutelaa. Mutta luulenpa, että hän nyt
on tuolla. On niinkin. — Ja kas, Voikko, — Heljä hiljensi äänensä
kuiskaukseksi, — huh, Voikko. Uskallankohan minä nyt pyytää mitään?
Sutela tuli aivan kopin luo ja sanoi äänekkäästi: — Pastorskan on lupa
viipyä vain sen verran, että pastori syö.
Heljä joutui ihmetyksiinsä. Kuinka hän noin töykeäksi oli muuttunut?
— Eikä saa tuoda mitään herkkuja, vain tavallista ruokaa.
— Leipä on nykyään paras herkku, eikä meillä sitä ole liikoja, —
vastasi Mikko Heljän puolesta.
— Eikö liene, koska jaettavaksikin riitti, ‒ kuului ääni Sutelan takaa,
ja Voikon vihreät silmät kiiluivat yli lyhyen miehen pään.
— Sentähden mieheni ei itse syönytkään yhtään ainoata palaa! — huudahti
Heljä tulistuen.
Voikko virnisti, mutta ei sanonut mitään. Heljä otti nuoremmalta
miliisimieheltä takaisin tyhjän kannunsa, järjesti lautaset koriin ja
laittautui lähtemään. Sillävälin Voikko poistui.
— Ettekö voisi toimittaa tänne tuolia ja pöytää? — rohkeni hän silloin
kysyä Sutelalta.
— Miksi ei — tuolla nuoren herran kopissa on.
Paremminhan ne tänne pastorille kuuluvat. Minä haen.
Oliko Sutela taas muuttunut kuin mikäkin kameleontti? Kuka hänet
ymmärsi? Kyllä, Mikko luuli hyvin ymmärtävänsä. Voikon läsnäollessa
täytyi tekeytyä punakaartin nöyräksi palvelijaksi. Hän tunsi
halveksivansa miestä. Tämä selvitti senkin, että Sutela sai paikkansa
pitää.
— En tahdo toisen mukavuuksia itselleni, -sanoi pastori tiukasti. —
Sopiihan minun saada huomenna pappilasta. Hyvästi, Heljä, riennä nyt,
koska Sutela ei salli sinun viipyä. Terveiset lapsille. — Teki mieli
kysyä: — Miltä heistä tuntuu, pikku raukoista? — mutta hän ei tahtonut
paljastaa sydämensä herkkyyttä miliisipäällikön nähtäväksi, nyt kun hän
ei enää tuntenut luottamusta mieheen.
Kuin arvaten Mikon ajatukset Heljä kuiskasi: ‒ En ole vielä saanut
kerrotuksi heille.
Hän lähti, ja kohta senjälkeen tuotiin keittoa isännille ja
lyseolaiselle. Pastorille ei tuotu, eikä suljettuun koppiin viety
mitään.
— Mitä merkitsee, että Tuokko ei saa ruokaa? — kysyi pastori
kiihdyksissä.
— Ei kukaan kaksia annoksia tarvitse. Tehän kuuluitte jo antaneen
hänelle.
— Tämä on vääryyttä! — huudahti pastori, mieli palavana. — Minähän
lähetin vain osan omasta ateriastani ja jätin itsenikin vähälle.
Tottakai jokaisella on vankilan ravintoon oikeus, riippumatta siitä,
mitä ulkoa tuodaan. Minulla myös, ja sitä enemmän Tuokolla.
— Me teemme, niinkuin esikunnasta määrätään, — oli lyhyt vastaus.
Lyseolainen oli mielihyvillään, kun ei kukaan ollut huomannut, että hän
söi munakasta. Nyt hän tyytyväisenä pisteli poskeensa perunakeittoa.
Hyvää sekin oli nälkäiselle. Ihme, kuinka hänen tulikin nälkä, vaikka
ei moneen päivään ollut ulkoilmaa hengittänyt eikä liikkunut muualla
kuin täällä ummehtuneessa käytävässä.
Ruoan jälkeen vangit peseytyivät vesihanan alla, ja sitte heidät
suljettiin kukin koppiinsa. Pastorinkin ovi laitettiin telkeen.
Käytävässä oli sytytetty lamppu. Se kajasti himmeästi ylhäältä pienen
oviruudun läpi.
Mikko sytytti kynttilänsä ja istui sen ääreen lattialle, ottaen
raamattunsa. Hän luki 91. psalmin.
"... Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä sinä astut ja tallaat nuoren
jalopeuran ja lohikäärmeen..."
Vallitsi syvä hiljaisuus. Hän painui hartaaseen rukoukseen. Vaimonsa
ja lastensa puolesta hän rukoili, toisten vankien ja heidän
omaistensa puolesta, miliisimiesten ja punakaartilaisten, Salaman ja
— ei, ei Voikon puolesta. Hän ei voinut. Voikon silmät, joista kyy
katsoi, salpasivat rukouksen. Mutta siltä kohdalta hän ei päässyt
eteenpäinkään. Vihdoin hän sai huoatuksi: — Jumala, armahda häntä, jos
se on vielä mahdollista! Särje pimeyden valta tämän surkean maan päältä!
Vasta viimeiseksi hän rukoili itsensä puolesta. ‒ Herra, tapahtukoon
tahtosi minulle ja minussa!
Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, paneutui levolle ja nukkui syvästi,
järkyttävän päivänsä uuvuttamana, Jumalan rauhassa.