Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo
leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille.
Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä.
He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He
olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten
naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne
pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli?
— Mennään katsomaan!
Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille.
Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja
Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki.
Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli
ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin
tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla
siskolla ja muilla.
Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta
siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen
leikkiin.
— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh!
Ammu, Kalle!
Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti.
— Puh, puh!
— Kaadu, sinun pitää kaatua!
Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli
hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi
portilta ja heittäytyi väliin.
— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen.
— Älä tee pahaa, kun emme mekään tee.
— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun
siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin.
— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? ‒ kysyi Auri, kääntyen Alliin.
— Ei tulla vaan.
— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila.
— Eipä isä ole lahtari.
— Onpa, — todisti Manu.
— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä
sen sanot.
Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis
syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan.
— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi
Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa.
— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi
kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli
yleishyökkäyksen merkki.
— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui,
otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä
pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut.
Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat
seisoivat vähän noloina.
— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan.
Tarmo, tule nyt pois.
Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: —
Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä
on kuullut.
— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja
arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee
vapaaksi.
— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat.
— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin.
— Juupa!
— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno
ole kaatunut. Se ei ole totta.
Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä
puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut?
— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta
vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan
elävän työmiehen otsaan.
Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin
salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät.
— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti.
— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri
itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä
taivaaseen —
— Mutta lahtaripa ei pääse.
— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti
vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset
hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri
parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei
lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari
eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja
kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö!
Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa.
Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset
vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli
liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö
punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee,
joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt.
— Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? ‒ Lapsen silmistä katsoi
epäilevä levottomuus. ‒ Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä
minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin
Auri oli rauhoittunut.
Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa?
Pastori muisti muuatta nuorta miestä, joka pari pyhää takaperin oli
ottanut osaa Herran ehtoollisen viettoon. Viikolla kerrottiin, että
hän aseistettuna oli lähtenyt punaisten rintamalle. Ei myöskään yhtään
ruumista ollut saatettu puistoon, ilman että pastori ensin oli haettu
kasarmille siunaamaan niitä, ja hän oli tehnyt sen käsikirjan mukaan,
omia sanojaan lisäämättä, jättäen vainajien sielut Jumalan huomaan.
Varmaan Salama jo aikoja sitte olisi kirkonkin suljettanut, ellei olisi
arkaillut oman puolueensa paheksumista.
Miksikä ei Herra tuntisi omiaan näittenkin ymmärtämättömien ja
harhaantuneitten lapsi raukkojen riveissä, kuten kaikkialla maailmassa,
missä ihmiset kamppailivat sumussa ja pimeydessä? Ei tietänyt kenkään,
montako huokausta kuoleman kentiltä kohosi Jumalan puoleen, montako
niittenkin sydämistä, jotka eksytettyinä kapinan merkkejä kantoivat.
"Rakastakaa vihollisianne!" oli Jeesus sanonut. Esivalta käytti
aseita, se oli sen velvollisuus; mutta yksityiselle kristitylle kuului
rakkauden laki. Rakkaudella oli viha voitettava.
Tästä hän ja Heljä olivat keskustelleet. ‒ Oi, — sanoi Heljä, — jospa
voisin Ollille kirjoittaa! Tiedän, että hän on urhoollinen, ja se on
oikein. Kunpa hän vaan ei vihaisi ketään erikseen eikä yhteisesti.
Siitä minä kirjoittaisin.
— Ja siitä minä tahdon puhua ja todistaa, ‒ sanoi Mikko.
Tänään hän oli saarnannut koko sydämensä hehkulla siitä rakkaudesta,
joka uhrautui ja kärsi kuolemaan asti syntisten tähden. "Hän jätti
meille esikuvan, että hänen jälkiänsä noudattaisimme." Eikö sana ollut
sattunut sydämiin? Hän oli nähnyt kyyneltyneitä silmiä, ja hän uskoi
kylvönsä Jumalan Hengen haltuun.
Tämän jälkeen ei tuntunut hauskalta kotiin tultua kuulla lasten
selkkauksesta ulkona leikkikentällä. Laina kiirehti siitä kertomaan
heti paikalla. Ei hän itse ollut paljon kerinnyt nähdä, oli vain
kuullut huudon ja porun. Mutta äsken hän oli pistäytynyt hakemassa
kenkiänsä suutarilta, ja rouva oli ollut kovasti vihoissansa. Hän
oli sanonut, että papin poika löi kepillä Akselia, repi naapurin
Valtterilta punaisen nauhan ja sotki sitä kengillänsä. Eikä semmoinen
tule pussiin, ellei ensin ole ollut säkissä, niin oli suutarin rouva
sanonut.
— Ei Tarmo sotkenut nauhaa, — huudahti Auri. — Se oli ihan siisti, kun
minä annoin sen Valtterille.
— Lapset saavat itse kertoa, — sanoi Heljä, vieden heidät
makuuhuoneeseen.
He kertoivat totuuden mukaan, täydentäen toisiansa. Isä ja äiti
olivat hyvin vakavat kumpikin. Pienellä asialla voi tällaisena aikana
olla arvaamattomat seuraukset. Lastenkin täytyi oppia käsittämään
vastuunalaisuutensa.
— Tarmo lapseni, — sanoi isä, — sinä tiedät, että ei ole oikein tapella
naapurilasten kanssa. Jos he eivät leiki kiltisti, pitää tulla pois.
Eikö äiti ole niin sanonut?
— On, — sanoi poika, painaen alas päänsä. — Eikä sota-asiat kuulu
lapsille. Isä on sanonut, että pienet eivät ymmärrä niitä, ja sentähden
heidän tulee vaieta. Isältä ja äidiltä vain saa kysyä ja taas kertoa
isälle ja äidille, mitä sattuu kuulemaan. Etkö muista sitä, Tarmo?
— Muistan.
— Nyt sinä kuitenkin olet tehnyt toisin. Sinä ansaitset vitsaa siitä.
Pojan alahuuli alkoi väristä. Vain muutaman kerran hän oli isän vitsaa
kokenut, eikä se ollut mitään hauskaa.
Auri hätääntyi veljen puolesta.
— Isä, — sanoi hän kiireisesti, — isä, ei Tarmo ollut paha poika.
Minäkin olin siellä. Anna meille molemmille! Minulle hyvin vähän ja
Tarmolle hyvin vähän, niin se yhteensä riittää. Tämä koski pojan
kunniaan.
— Älähän, — sanoi hän Aurille. — Et sinä tapellut. Kyllä _isä_ saa
minua lyödä, mutta Akseli ja Valtteri eivät saa. Enkä minä kärsi, että
he puhuvat rumia isästä ja enosta ja valkoisista sotamiehistä!
Isä taisteli liikutustansa vastaan. Käsi oli jo tarttunut vitsaan,
mutta hellitti otteensa. Silloin Heljä kumartui pojan puoleen.
— Rakas pikku Tarmo, kyllä me ymmärrämme, että sinä tahdoit isää ja
enoa puolustaa. Mutta katsoppas, kultaseni, Jeesuksen omat lapset
eivät saa kostaa pahaa pahalla. Jos sinä teet niin, luulevat ihmiset,
että isä ja äiti ovat sinulle sellaista opettaneet. Isä voi joutua
vaaraankin sen tähden. Sinä suojelet isää parhaiten, jos hillitset
itsesi ja olet oikein kiltti.
Pojan silmät suurenivat. Hän oli vaiti kotvan aikaa. Sitte hän sanoi
lujasti:
— Minä en enää koskaan tappele heidän kanssaan enkä kerro kirjeistä
enkä muusta.
Äiti kääntyi isän puoleen.
— Luulen, ettei vitsaa enää tarvitakaan.
— Samaa minäkin luulen. — Ja isä taittoi sen palasiksi uuniin.
Tarmo ei sanonut mitään, mutta Auri Päivänkukka riemastui ja suuteli
heitä jokaista vuorotellen.