On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa
matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän
sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin
saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei
ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet
tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa,
eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan
alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei
ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet
kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään,
jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään
tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri
lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina
suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä,
käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että
on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle
rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai
tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon
soitolla ja paukkinalla.
Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta
lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja
hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta.
Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien
outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen
tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi
sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan,
ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta
hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti,
vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta
lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa,
mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja
omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä?
Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä
yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä
kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan
kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä.
"Oi isänmaani kultainen ja kallis,
sinua kaikki työni tarkoittaa..."
Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella?
Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä, mitä tekevät!"
Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta
tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka
oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä
Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka,
joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan"
sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar,
joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja
lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha
Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa,
tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja
monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet
sotaan... Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he
siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien
sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat
jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen
elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on
luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön
yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä,
joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka
hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi
epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina
pinnalle pohjamudan.
Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen
pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista
omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan
eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja:
"Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos
joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei
enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin.
Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona
kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä
rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: —
Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä
päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä
tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. —
Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen
ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka
aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään
paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha
ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän
puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää
pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa
lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja
tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa
saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä
vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne
on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa
herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee
jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan
puolesi!
Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten
itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän
olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin.
Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. ‒ Taisitte itse olla lähettämässä,
— tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole
minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita.
— Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu
valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten.
Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin
innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin.
Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon
Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri
Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä
selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa.
Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa
oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja
vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä:
"Oon vieras päällä maan,
mä täällä kuljen
lyhyen iltahetken vaan..."
Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi
kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha?
Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki.
Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä
tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro?
Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee
siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi.
He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät,
missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa
tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema
ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä
ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien
varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat.
Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa.
Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon
lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän
on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä
silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät.
— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä.
Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen
voimansa kaksinkertaisiksi.
Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat
mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina
Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja
tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan
joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa!
Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista,
murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia
ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä,
mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää.
Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään,
ennenkuin on rauha.
Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on
tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain
kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä...
Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa!
Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas
aika.