SAMMUNUT SÄHKÖ

Tuuli tohahti entistä voimakkaammin. Äkkiä sähkövalot sammuivat.

— Mitä nyt? — huudahti Heljä pelästyneenä.

— Myrsky vaan rikkoi johdon, — selitti Olli rauhallisin äänin, vaikka

omituisesti säpsähti hänkin.

— On kai meillä vielä muutama kynttilä? ‒ kysyi Mikko.

Samassa palvelustyttö hapuili keittiöstä esiin. — Tuli pimeä! — kuului

hänen hämmästynyt äänensä.

Kopeloitiin esille kynttilät. Niitä oli vain kaksi.

— Kas niin, Laina, korjaa teekannut ja lautaset pois. Ei ole mitään

hätää. Emmehän nyt enää kauvan tarvitsekaan valoa. Sinä saat toisen

kynttilän, me pidämme toisen.

— Huomenna johto kyllä ajoissa korjataan.

— En ymmärrä, mikä minuun tuli, — sanoi Heljä naurahtaen. — Säikähdin

turhasta. Hermoni ovat omituisen kiihtyneet.

Nyt hän kumminkin toimi aivan tyynesti, kehoitti palvelustyttöä

säästämään kynttiläänsä ja ehdotti, että he itse pitäisivät

jutteluhetkeä pimeässä. Eihän tietänyt, saisiko mistään uusia

kynttilöitä, ja aina oli edes jokunen hyvä olemassa.

— Sen parempi, sammutetaan, — sanoi Olli. Huone muuttui uudelleen

pilkkosen pimeäksi.

Heljä pujahutti hiljaa kätensä miehensä käteen.

— Niin, minulla olisi kertomista teille, ‒ alkoi Olli. — Mutta

kunniasanallanne, vaietkaa siitä!

— Riippuu asianhaaroista, — vastasi Mikko.

— No niin, niin, minä tunnen asianhaarat, ‒ virkkoi Olli hiukan

hermostuneesti.

— Puhu, Olli rakas, — pyysi Heljä jännittyneenä.

— Te tiedätte, että olen syksystä asti kuulunut suojeluskuntaan. Nyt

olen sen päällikkö.

— Sinä! — huudahtivat Mikko ja Heljä yhtaikaa.

— Minut valittiin, kun kauppias Grönberg ei tehnyt mitään — vai

sanotaanko sitäkin tekemiseksi, että hankitaan joku entinen vääpeli ja

vähän marssitetaan miehiä klubilla? Miksikä en olisi ruvennut? Olenko

muka liian nuori? Nuoret ovat ennenkin jotain saaneet aikaan, kun

vanhat ovat torkkuneet. Ja täällä he torkkuvat kaikki järjestään tai

pelkäävät nahkaansa. Minäpä en pelkää.

— Eihän sinulla muuta asettakaan ole kuin haulikkosi, — virkkoi Heljä.

— Ja vieraskin olet, vain lukemassa täällä meillä. Mitä isä ja äiti

sanoisivat? Ja entä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?

Olli punastui ja puraisi huultaan, mutta sitä ei pimeässä kukaan nähnyt.

— En sekaannu tähän, ennenkuin olet kaiken kertonut, — sanoi Mikko

vakavana. — Asut kattomme alla ja kuulut meihin. Täysi suoruus on

velvollisuutesi, olisi ollut jo ennemminkin. Sitä enemmän, kun kotimme

on pappila, rauhan maja.

— Nyt ei yksikään koti jää rauhan majaksi, keskeytti Olli

kiihkeästi. Hän jo sai syrjäytetyksi oman äskeisen vastenmielisen

tutkintomuistonsa, tuiki vähäpätöisen. — Sitäpä ette tiedäkään.

Pohjanmaalla kansa on nousemassa. Kohta tulee suurlakko, toisenlainen

kuin viime marraskuussa. Ei kulje junat, ei posti. Suljetaan koulut ja

virastot, alkaa _sota!_ Ryssät ulos maasta!

— Tuo nyt on mielikuvitusta. Kuule, Olli, suurisuiset toverit

uskottelevat sinulle turhia, ja sinä uskot!

— Pyysit meitä pitämään salaisuutesi, ‒ sanoi Mikko. — Jos on totta,

mitä kerrot, tietää sen kohta koko maa.

— Mutta täällä eivät tiedä vielä. Suojeluskunnan on yllätettävä

ryssät. Kerrotaan, että punainen työväki aikoisi yhtyä heihin. Jo sen

marraskuussa arvasi! Muistan sitä suutari Mähösen lausumaa runoa, jossa

kehuttiin, että "Idän" veljen poskilla on uuden aamun rusko. Juuri

kaunista!

— Mitä suojeluskunta siis aikoo tehdä ‒ sinun johdollasi ja

vastuullasi? — kysyi Mikko, yhä vakavampana.

— En sano, ellette lupaa olla vaiti.

— Olli kulta, milloin me olemme turhia lörpötelleet? — Heljän ääni oli

pyytävä ja huolestunut. — Kenelle puhuisit, ellet meille?

— Olkoon menneeksi. Sanoit oikein, Heljä, että meiltä puuttuu aseita.

Revolverin olen kyllä ostanut. Mutta me tarvitsemme kiväärejä, me

niinkuin työväki, joka on saanut ryssiltä. Tiedämme, missä ryssäin

asevarasto on. Yöllä hiivimme sinne, tapamme vartijat ja ryöstämme

aseet...

— Olli! — huudahti Heljä kauhistuneena. ‒ Oletko ihan mieletön?

Mikko oli vaiti. Tuntui kuin kaamean tulevaisuusnäytelmän esirippu

olisi äkkiä kohotettu hänen silmäinsä edessä. Oliko tuo vain

poikamaista hurjuutta? Eikö ollut siinä takana aavistamattomia asioita?

Kuin salamoina hänen ajatuksensa risteilivät, ja hänen sielunsa

sisimmässä hetkeksi kaikki myllertyi ja järkkyi. Siksi hän ei saanut

sanaa huuliltansa. Hän vain odotti jatkoa.

— Päinvastoin, — vastasi Olli sisarellensa. ‒ Silloinhan me mielettömiä

olisimme, jos kädet ristissä odottaisimme, että meidän päällemme

karataan. Joka ennättää ja yllättää, hän on voiton puolella heti alusta.

— Kuka meidän päällemme karkaisi? Eiväthän venäläiset sotamiehet

tähänkään asti ole täällä ketään hätyyttäneet, ja punaiset työmiehet

eivät ole niin pahoja kuin sinä luulet. Tuokin meidän halonhakkaajamme,

Janne... Kuinka voisit uskoa, että hän tekisi kellekään pahaa? Ja

_murha_ — ajattele, Olli, onhan ryssäkin ihminen! Murhaisitte vartijan,

joka vain täyttää velvollisuutensa, kun vartioi aseita! Eikä se edes

onnistuisi. Joutuisitte kiinni ja _teidät_ murhattaisiin... Olli, sinä

et _saa_ tuumia noin vääriä ja kauheita asioita!

Heljän käsi irtautui hänen miehensä kädestä ja etsi kiihkeästi Ollin

käsiä. Hän tapasi ne, sai kiinni ja puristi hätäännyksissään.

— Olli, ethän tarkoita totta? Mutta Olli tempaisihe irti ja nousi.

— Totta tarkoitan. Jos kuolen, olen valmis. Isänmaa saakoon minun

henkeni. Kertoihan Mikko ihastuneena tuosta papista, Pattesonista, joka

kuoli villien ihmissyöjien käsissä. Olisiko minun uhrini sen huonompi?

— Mutta eihän _hän_ ketään murhannut! Hän julisti rauhaa ja rakkautta.

Hän pelasti ihmissieluja...

— Minäkin pelastan tämän kaupungin.

— Mikko, sano jotakin! — pyysi Heljä tuskassansa. — Auta minua, minä en

osaa häntä vakuuttaa. Hän haaveilee ja on poissa suunniltaan!

— Pimeydessä kerrotaan pimeyden töistä, ‒ sanoi Mikko, ja hänen äänensä

oli synkän vakava. Hän oli nyt saanut ajatuksensa selvitetyksi niiden

sekaisista kierteistä. — Olli, oikeammin olisit tehnyt, jos kanssamme

olisit neuvotellut alusta pitäen. Mutta parempi myöhään kuin ei

milloinkaan. Onnettomuus on torjuttavissa vielä.

— Mitä sinä tarkoitat? Minä en peräydy, emmekä me kukaan. Päätös on

varma.

— Tänä yönäkö sen pitäisi tapahtua?

— Aikaa teidän ei tarvitse tietää. Eikä tovereitani. Mutta minä sanon

sinulle, Mikko: se ei ole oleva pimeyden työ, vaan isänmaan valkeuden

ja vapauden sankariteko. Enkä minä siitä ole kertonut neuvotellakseni.

Sanoinhan, että se on varma ja päätetty asia.

— Miksi siis kerroit?

— Koska ajattelin... ajattelin... Niin, sehän oli kyllä turhaa, kun te

ette kumpikaan näy minua ymmärtävän. — Hän vaikeni hetkeksi, ja toiset

odottivat. — Niin, siksi... Heljä, olisin sinua kiittänyt ja lähettänyt

terveiset vanhemmille, kaiken varalta... Ja pyytänyt, että sinä, Mikko,

siunaisit minua...

Hänen äänensä heltyi ja pehmeni. Heljä alkoi nyyhkyttää. Mutta Mikko

lausui:

— Murhaan en sinua voi siunata. Sotaan kyllä, jos esivalta kutsuisi.

Mutta siitähän ei nyt ole kysymystä, vain omavaltaisesta uhkateosta.

Ei, Olli, minun täytyy kieltää sinua —

— Sinä et voi kieltää etkä estää, jos omatuntoni ja isänmaani käskee!

Et ole minun kieltäjäni! — Nuorukainen muuttui taas terhakaksi ja

varmaksi.

— Me olemme nyt vastuussa sinusta. Kaikkein paras on, että matkustat

huomenna kotiin, jos on pelko junaliikenteen lakkaamisesta lähipäivinä.

Isäsi on itsenäinen maanviljelijä, isänmaanystävä ja viisas mies. Hän

määrätköön sinusta. Sinähän olet vielä alaikäinen. Ei hän kiellä,

jos isänmaa sinua todella tarvitsee, ja jos sota tulee, olet yhtä

tarpeellinen siellä kuin täällä.

— Minähän olen suojeluskunnan päällikkö, etkö kuullut?

— Kuulin. Mutta hanke on liian hataralla pohjalla, jos se on sinun

varassasi — kaksikymmenvuotiaan tilapäisen vieraan. Uskaltakoot

kypsyneet miehet asettua etupäähän, jos katsovat asiaa oikeaksi.

— Uskalla sitte itse! — kivahti Olli.

Mikko raapaisi tulta, sytytti kynttilän ja seisoi suorana, Ollin kanssa

silmätysten.

— Uskallan antaa henkeni, jos Jumalani sitä kysyy minulta

palveluksessaan ja hänen todistuksensa tähden isänmaassa tai kaukana

pakanamailla. Mutta sentähden en ole papinvalaa tehnyt, että tappaisin

veljen, jonka sielun tähden Kristus kuoli. Enkä myöskään voi sallia,

että kukaan perheväestäni tekee sen ilman esivallan käskyä.

— Entäs tapatko, jos hallitus käskee? Onko se jumalisempaa?

— Hillitse kielesi, Olli! Minä olen vihitty toisenlaiseen tehtävään

enkä sitä vaihda. Esivalta ei koskaan ole käskevä minua tarttumaan

aseeseen.

Heljä alkoi pyydellä: — Mikko ja Olli, älkää enää väitelkö. Mikko

rakas, pidä iltarukous, se rauhoittaa ja poistaa pimeät henget. Tätä

minun omituinen levottomuuteni onkin tietänyt. Mutta mitään näin

kauheata en olisi osannut aavistaa...

Kutsuttiin Laina keittiöstä. Laulettiin virsi ‒ rakkauden virsi, jonka

Heljä valitsi.

"Rakkaus, mä itseni

sulle annan ijäksi."

Olli ei laulanut. Eihän hän laulaja ollutkaan. Mitä hän mietti, sitä

sisar turhaan olisi halunnut tietää.

— Tuntuu niin oudolta, kun ei sähkö pala, ‒ sanoi palvelustyttö. —

Oikein vähän kammottaa. Taitaa olla koko kaupunginosa pimeänä. Nyt

sopisi kaikkien pahantekijäin olla liikkeellä, ellei olisi liian julma

ilma.

Hän niiasi hyvää yötä, antoi kynttilänsä rouvalle ja meni. Mutta

äkillinen kaamea ajatus välähti Heljän mieleen. Hätäisesti hän kysyi

veljeltään. — Olli, myrskykö särki johdot? Vai ‒ teittekö te sen?

— Olipa se kysymys! — Olli naurahti, mutta nauru oli hermostunutta

ja väkinäistä. — Minähän olen istunut kanssanne koko illan. En tiedä

mistään.

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

‒ Muista, Olli, — sanoi Mikko painokkaasti.—

Sinulla ei ole oikeutta siihen, mistä olen kieltänyt sinua. Ei itsesi,

ei vanhempaisi ja sisaresi, ei minun virkani ja tehtäväni tähden, — hän

lisäsi hiljemmin, katsoen nuorukaista syvälle silmiin.

— Jos on totta, että pitkällinen lakko on tulossa, niin mieti, Olli,

kiireistä kotimatkaa, ‒ pyysi Heljä.

Todistaja · 第 9 / 49 题