Lumimyrsky riehui ulkona. Viuhui, vihelsi. Tuuli tuli suoraan mereltä
päin, rajuin puuskauksin. Ryöpytti kinoksia oven eteen, ja nurkissa
kävi ristipyörre. Hiutaleet tanssivat hurjassa leikissä.
Lapset, Auri Päivänkukka ja Tarmo, litistivät pienet pyöreät kasvonsa
lasioven ruutua vastaan ja katselivat ulos hämärtyvään iltaan.
Pikkukaupungin kappalaispappilan piha oli hiljainen ja autio. Mutta
lasten silmissä siellä oli eloisaa ja hauskaa. Lumi piti iloa. Tyttö
peräytyi ikkunasta, hyppäsi tasajalkaa ja taputti käsiänsä, ja poika
huudahti: — Huomenna mennään kierimään sinne!
Nuori papinrouva astui huoneeseen ja sytytti pöytäsähkölampun, samalla
kuin palvelustyttö toi sylyyksen puita pesään. Verhot vedettiin ikkunan
ja porrasparvekkeelle vievän oven eteen. Lapset pyörähtivät äidin luo.
Toisesta ovesta tuli isäkin.
Pastori Mikko Salmen kasvoilla oli kiinteä, vakava ilme ja tummissa
silmissä kaukokatse, ikäänkuin sen, joka juuri on ajatuksinensa
askartanut jossakin etäisyydessä, mistä vielä ei ole täysin päässyt
palajamaan. Kaukana hän olikin kirjojensa parissa liikkunut, aina
Etelämeren saarilla asti. Hän kirjoitti paraikaa tieteellistä
tutkielmaa teologian kandidaatti-arvoa varten. Heti nähdessään
perheensä hän kumminkin muuttui. Reippaalla otteella hän siirsi tuolin
pöydän luo, jonka ääreen hänen vaimonsa oli asettunut käsitöineen.
Samassa lapsetkin juoksivat yhteen joukkoon.
— Täälläpä on kodikasta, — hän sanoi syvään henkäisten. — Tulta uunissa
ja lampussa. Sytytän vielä kattolampunkin. — Hän väänsi nappulaa. - Ja
entäs, Heljä, jos saisimme teetä ja voileipiä?
— Ai! Hei! — huusivat lapset. — Ja satuja, isä, satuja!
Papinrouva nousi iloisena. — Sinulla siis on vapaa ilta? Kuinka
hauskaa! Kun vaan kaikki ovat yhdessä kotona, ei ruma ilma ensinkään
ole haitaksi.
— Eno ei ole kotona, — huomautti Auri.
— Niin, missähän Olli viipyy? — Heljä näytti vähän huolestuneelta. —
Hän on nykyään paljon ulkona, vaikka pitäisi huolehtia luvuista. —
Eikä puhu suoraan asioitansa, — hän ajatteli lisäksi, mutta ei sanonut
ääneen lasten tähden. Hän lähti toimittamaan teetä.
Pastori veti lapset syliinsä, toisen toiselle, toisen toiselle polvelle.
— Katsokaahan, kuinka kaunista ja hauskaa meillä on täällä kotona,
— hän sanoi. — Tässä tämä pyöreä pöytä ja sen päällä äidin ompelema
liina, jossa ruusut kukkivat, vaikka on talvi. Kun me istumme sen
ympärille noille suoraselkäisille tuoleille, silloin tiedämme saavamme
jotakin hyvää — niinkuin nytkin kohta, kunhan äiti ehtii tuoda. Mutta
muuten asetumme mukavasti näihin korituoleihin. Niin, teille ne kyllä
ovat liian suuret, te hukutte niihin tai mahdutte molemmat samaan.
— Me menemme kiikkutuoliin! — huudahti Tarmo. — Siihenkin sopii kaksi.
— Mummon ja vaarin vanha, rakas tuoli, isän omasta entisestä kodista.
Sentähden mummon kuva on seinässä sen yläpuolella. Vaarista ei ole niin
suurta kuvaa. He ovat Jumalan luona nyt. Mutta onhan teillä toinen
isoisä ja isoäiti, siellä maalla, äidin kotona.
He olivat nousseet ja seisoivat kaikki kolme kuvan ääressä, kun Heljä
palasi keittiöstä antamasta ohjeita palvelustytölle.
— Mitä sinä kerrot? — hän kysyi.
— Sellaista, mitä lapset kyllä tietävät ennestäänkin. Tuossa suuressa
tuolissahan minä olen kiikkunut pikku poikana, ja välistä vanhat
muistot tulevat kuin tulva. Mutta meidänhän piti katsella huonetta joka
puolelta. Jatkammeko yhdessä, Heljä?
— Miksi niin? Vai onko se satua lapsille? No hyvä, minä kerron
kasveista. Tarmo, varo palmun jalustaa! Tiedättekö, lapset, missä
palmut kasvavat oikein ulkona, niinkuin meillä kuuset ja koivut?
Kaukana, kaukana etelämailla, siellä missä on jalopeuroja ja isoja
käärmeitä ja mustia neekereitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet
Jeesuksesta mitään. Tämä kylmä, luminen Suomi on onnellisempi maa, eikö
olekin?
— On, on, — vakuuttivat lapset.
He seisoivat vierekkäin, nuori Heljä, vaaleatukkainen, heleäposkinen,
valoisa olento, ja pastori, pitkä, tumma, totinen, voimakaspiirteinen.
Mikko Salmi katseli vaimoansa ja lapsiansa sanomattoman hellyyden
silmillä. Niissä päilyi jotakin syvää, tuskallista.
Heljä ei sitä huomannut, hän puheli edelleen.
— Katsokaa noita kaktuksia. Minkä kukat ovat kauneimmat? Tämän — niin
minustakin. Siinä on suuret piikit, älä koske, Päivänkukkani.
— Missä piikit ovat pistävimmät, siinä puhkeaa ihanimpia kukkasia,
— sanoi pastori äänellä, joka sai Heljän kummastuneena katsahtamaan
häneen.
Tee tuotiin sisälle, ja huoneen kierto keskeytyi. Tarjottimella oli
kaksi lasia ja kolme kuppia sekä vadillinen houkuttelevan näköisiä
voileipiä, munalla, punajuurilla ja hedelmäsoseella höystettyjä.
— Meidän on hyvä olla, kun saamme omavaraisviljaa, — sanoi Heljä. —
Miltähän tuntuisi, jos täytyisi nähdä lapset nälässä?
— Äiti, anna minun voileipäni, jos jonkun on nälkä! — sanoi tyttönen,
silmät hätäisesti tähdättyinä äitiin.
— Syö rauhassa, rakkaani, kyllä me koetamme antaa nälkäisille myös.
Joku avasi ja sulki sisäeteisen oven, kopisteli lunta jaloistaan,
avasi oven taas ja kuului ravistelevan päällystakkia ja iskevän lakkia
ulkoeteisen puulaatikon syrjään.
— Olli, parahiksi, — sanoi Heljä, juosten vastaan. Eteisestä
ilmestyi nuorukainen, valkoverinen kuten Heljä, yhdennäköinen,
mutta tanakampi ja karkeapiirteisempi. Lumipisaroita helmeili hänen
hiuksissaan, kulmakarvoissaan ja viiksenaluissaan. Hän pyyhkieli niitä
nenäliinallansa ja nauroi.
— Koiran ilma! Ei ota talttuaksensa ollenkaan.
— Missä olet ollut? Kerro! Nuorukainen katseli äkkiä ympärilleen.
Lapset istuivat pöydän ääressä ja palvelustyttö toi juuri teekannut.
— Kas, ‒ sanoi hän, vastaamatta kysymykseen. — Saammeko teetä? Se tekee
kerrassaan hyvää.
Tuli vähän hämillinen vaitiolo. He sijoittuivat pöydän ympärille. Heljä
kaatoi teetä ja tarjosi voileipiä.
— Koiran ilma! — toisti Olli.
Silloin Heljä kesken huoltaan purskahti nauramaan. — Jo me kuulimme sen
ja olemme itsekin ikkunasta nähneet.
— Kylläpä nuo lapset jaksavat syödä, ‒ jatkoi Olli, yhtyen nauruun. —
Sen päälle uni maistuu.
— Ei vielä, — intti Tarmo. — Isän piti kertoa satuja.
— Johan te kuulitte: pöydästä ja kiikkutuolista, palmusta, kaktuksista —
— Ei se mitään satua ollut.
— Jotain oikeata satua, isä, hyvin jännittävää!
Heljän teki todellakin mieli viedä lapset suoraan aterialta
makuuhuoneeseen, sillä hän huomasi, että Olli toivotteli heitä
pois. Mutta isä oli jo ottanut molemmat polvillensa, niinkuin hänen
kertoessaan oli tapana, huolimatta siitä, että he painoivat "kuin
vähäläntäiset jauhosäkit", Ollin arvioinnin mukaan.
— Kuulkaa sitte toisetkin. Minä kerron, mitä äsken luin.
Oli poikanen, Coley Patteson oli hänen nimensä. Te lapset ette pysty
lausumaan sitä, mutta ei se haittaa. Hän kävi koulua ja osasi läksynsä
erinomaisesti; mutta hän osasi muuta myös: potkupalloa, uintia ja
kaikenlaista hyvää ja hauskaa. Hän oli leikkien sankari, mutta hän oli
sankari myös taistelussa pahaa vastaan. Hänen toveriseurastansa rumat
laulut ja pahat puheet hävisivät. Se, joka on uskollinen vähässä,
kypsyy enempään. Miehenä hänestä tuli Jumalan sankari. Hän oli nuori
pappi, kun hän purjehti kauvas pois. Te lapset ette ymmärrä karttaa —
ette tiedä, missä Etelämeren saaret ovat. Sinne hän lähti. Matkalla hän
opetteli laivan ohjausta ja kaikkea mitä purjehdukseen kuuluu, niin
että hän perillä voi ruveta "Etelänristi" nimisen laivan kapteeniksi ja
sillä purjehtia saarelta toiselle.
— Isäkin on pappi ja osaa purjehtia, ‒ keskeytti Tarmo vilkkaasti.
— Oliko siellä Etelämerellä vaarallista? -kysyi Auri huolestuneen
näköisenä.
— Voi sinua, pikku Päivänkukka, — isä taputti tyttöä. — Sinä muistelet,
miten äiti joskus on levoton, kun minä purjehdin kovassa tuulessa
saaristoon sairaitten luo tai raamatunselityksille. Coley Pattesonin
retket olivat paljon vaarallisempia. Meressä oli salakareja, ja
rannoilla kävi ankara tyrsky, niin että laivasta ei ollut helppo päästä
maihin. Silloin hän hyppäsi kuohujen keskelle ja ui rantaan, vaikka ei
koskaan voinut tietää, missä haikalat väijyivät.
— Olipa se mies, — sanoi Olli. Mutta kuunnellessaan hän aina välimmiten
liikehti kärsimättömästi.
— Hänen vaimonansa ei olisi ollut erikoisen hauska olla, — sanoi Heljä
hymyillen.
Mikko Salmi kohotti äkkiä katseensa ja loi sen vaimoonsa syvänä,
tutkimattomana. Heljän huulilta kuoli leikkisä hymy. Mikko kertoi
edelleen, silmät taas lapsiin kiinnitettyinä.
— Haikalat olivat vähemmän vaarallisia kuin ihmiset. He olivat hurjia
raakalaisia, jotka tappoivat vihollisiansa, keittivät ja söivät
suuhunsa.
— Onko se totta? — keskeytti taas pieni Auri värisevin huulin.
— On, on, kerro pian enemmän, isä! — intoili Tarmo.
— Eikö se ole noitasatu? — tiedusteli Auri yhä hätääntyneenä, toivoen
myöntävää vastausta.
— Lapsi pelkää, Mikko, — huomautti Heljä. ‒ Älä kerro liian julmia
asioita!
— Kyllä se on täyttä totta, — vastasi isä hellästi Aurille. —
Katso, lapsi, he eivät tunteneet Jeesusta; sentähden he olivat niin
hirmuisia. Coley Patteson meni heidän luoksensa juuri auttamaan heitä
toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän rakasti Jeesusta ja hänen tähtensä
noita kurjia raakalaisia. Monet heistä huomasivatkin, että hän ei
ollut vihamies, vaan ystävä. Hän sai opettaa heitä, he kuuntelivat,
hämmästyivät ja avasivat sydämensä Jeesuksen rakkaudelle. Mutta oli
niitäkin, jotka eivät häneen luottaneet, koska heillä oli huono
kokemus valkoihoisista. Voitonhimoiset, sydämettömät kauppiaat olivat
silloin tällöin saapuneet näille rannoille ja murhanneet saarelaisia
tai ryöstäneet orjiksi. Nyt epäiltiin Coley Pattesonia heidän
liittolaiseksensa. Se vei hänet suuriin vaaroihin.
— Mutta hän pelastui! — vakuutti Tarmo voitonriemuisesti. — Sankarit
aina lopuksi pelastuvat.
— Monta kertaa hän todellakin pelastui Jumalan ihmeen kautta.
Niinpä alkuasukkaat kerrankin olivat vanginneet hänet ja varmasti
päättäneet surmata kostoksi erään heikäläisen murhasta ‒ vaikka
Patteson ei koko tapauksesta mitään tietänyt. Hän käsitti, että
puolustautuminen ei tullut kysymykseen, ja pyysi vain saada rukoilla
ennen kuolemaansa. Niin hän laskeutui polvilleen, uskoen henkensä
Jumalan käsiin. Ihmissyöjät katselivat hänen kirkkaita kasvojansa ja
sanoivat toisillensa: "Tuo mies ei ole murhaajan näköinen." Kun hän oli
lopettanut rukouksensa, saattoivat he hänet kohteliaasti rantaan ja
jättivät hyvästi.
— Se on todella kuin satua, — sanoi Olli. -Tulisimmepa me vain
täällä yhtä somasti toimeen ryssien ja huligaanien kanssa kuin hän
ihmissyöjien! Vieläkö juttusi kauvan kestää? Ilta kuluu myöhään.
— Ei kauvan. — Ja pastori jatkoi:
— Tuli kerran päivä, jona hän kanootissa lähti laivastansa Nukapusaaren
rantaan. Kun kanootti palasi, näytti se tyhjältä — mutta hänen
ruumiinsa lepäsikin sen pohjalla mattoon käärittynä. Siihen oli
pistetty viisi haavaa, verikostoksi viidestä murhatusta saarelaisesta,
joita hän ei koskaan ollut nähnyt eikä tuntenut. Rauhaisa hymy
oli hyytynyt huulille. Hän kuoli Jeesuksen sankarina, syyttömänä
veritodistajana, oman kansansa nimikristittyjen pahuuden vuoksi,
niitten taitamattomien ihmisten kätten kautta, joita hän rakasti
kuolemaan asti.
Pastori oli puhunut kuin unohtaen, ketkä lähinnä kuuntelivat. Hänen
ajatuksensa kulkivat kaukana. Vasta hän havahtui, kun huomasi pikku
tyttönsä nyyhkyttävän sylissänsä.
— Päivänkukka, rakas pieni, kerroinko liian raskaan tarinan? Älä itke,
sehän on kumminkin niin ihana. Menkää nyt, lapset, riisuutumaan. Äiti
ja minä tulemme sitte suutelemaan ja siunaamaan teitä.
Tarmo totteli, hypäten alas isän polvelta. Hän oli vähän pettynyt
kertomuksen lopusta. Mutta Auri piti kiihkeästi kiinni toisella kädellä
isästä, ojentaen äidille toisen.
— En voi mennä yksin, — hän nyyhki. Isän piti kantaa hänet sylissänsä
ja äidin tulla mukana riisumaan. Vasta oma iltarukous rauhoitti hänet,
ja Herran siunaus, jonka isä lausui lasten vuoteitten yli.