VII.

Toista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen

syntymäpitäjästään näin kuuluva kirje:

--Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat

joutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta

taholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme

teitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne

vastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää.

N---- kunnan Esimies.

Uteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen

ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä

mieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan.

--Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä

toimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti.

Reittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema

mies ja käskee elättämään vanhempia.

--Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara.--Mutta mitäs on tuo

»varmalta taholta tietoon päässyt», eikö siinä mainita mitään muista

lapsista?

--Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti

Reittu.

--Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni

elättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön

kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä

pitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen

varakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään

tietoa, vaan ovatpahan urkkineet.

--Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata,

että se on valetta.

--Sinne vastataan, päätti Laara varmasti.--Ja se vastaus pitää

kirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan

tänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka

kuuluu tuomarillekin kirjoittavan.

--Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu.

--No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että

minulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan

nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun.

--Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen

asiaa omalta kannaltaan.

--Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara.--Eihän siihen vastaukseen

tarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan

panee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten--

jospa panisikin, että nuorimpain lasten.--Ja sitten, että ei minulla

ole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne

täälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä.

Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät

muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa

sai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset,

ettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin

pian kuin asia on toimitettu.

Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut

vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi

yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin

toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä,

Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan

alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy,

ajatteli Laara harmissaan.

Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo

kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti

ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti

sitä.

--Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen?

tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.

Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut

syrjäileminen, täytyi seisoa suorana.

--Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara.--

Näytä rahat tänne!

Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia

lantteja.

--Tässäkö ne ovat kaikki?

--Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää.--Sille sihteerille piti ensiksi

hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon

valitti olevan.

--Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.

--Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan

millekään.

--Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla

yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen

parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan

kirjoitetuksi ja lähetetyksi?

--Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.

--Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?

--Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se

kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.

--Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta

sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.

Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset

hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se

elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä.

Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin

jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli

tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.

Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa

rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin

vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike

pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti,

sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän

väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten

ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.

Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi

saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään

ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä

tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi

paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti

ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain

niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä

varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet

ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä

tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa

tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa

ilmoittanut.

Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi

toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään,

mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli

ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä

se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä

lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan

metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia

ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle

mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon

valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden

elättämiseen yhä enemmän pakotetaan.

Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse

pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä.

Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun

istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen

survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.

--Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara.

--Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies.--Tuolla peremmällä olisi

emännälle puuta istua.

--Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin

istuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä

pidetään alituista viinan-kauppaa.

--Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa?

--Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä

viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan.

--Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies.--Annoin vain pari

varpaisryyppyä tälle isännälle.

--Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne

syntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä

näytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa

se on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä!

Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi

kintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa.

--Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa...

Nouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi... No niin!... Siinä se

nyt on silmillään... Laittaudutko pian seisoallesi...

Samassa tempasi hän kauluksesta koholle.

--Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa.

--Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi

pönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai

niinkö tajutonna sinä töllötät?... Elä mene siihen vesilätäkköön ...

tältä puolen...

Laara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle,

jolloin Reittu taas älähti: »elä, elä». Koko metsämatka oli yhtäläistä

jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia

tielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen

tuntuvia.

Veneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi

miehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei

ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan

väärille suunnille.

--Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara.

Perämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi

toisaanne päin.

--Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot

käsistään ja nousi ottamaan melaa pois.

Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi

ruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja

horjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen

uikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli

iskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä.

Juopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta

kohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat

puolitietoisesti.

--Ui tännepäin, kehoitti Reittu.

Laara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä

yhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti

tarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo

Reittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua.

Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko,

että jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut,

eivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia

kiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään

näkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja

riensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että

oli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara

kokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut

vilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun

piika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran:

--Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vettä ...

henkeen.

Pihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille,

jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan.

--Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara.

Piika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se

oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä

raskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan

niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan

tultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja

meni sitten vuoteelleen kamariin.

Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran

seuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille

maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti.

Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä

oli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin,

joka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin

rauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle

talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt

heti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi

olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne.

--Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten

kuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara.

--Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu.

--Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti,

etten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään

hengittäessä.

--Enhän minä jaksanut.

--Ethän sinä jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylmä karsimaan.

Tule syömään sieltä.

Kiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei

herennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa

huolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain

lämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois

sisältä.

--Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa.

Tämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti

hatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että

siinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja

suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan,

viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä

otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin

seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin

heittää muille ja asettua sairastamaan.

Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot.

Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi.

Poskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja

kokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna

lakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat

melkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi.

--Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna.--Minä

lähden tohtorilta kysymään neuvoa.

--Kunpa sinussa olisi senkään verran ... kun minun sinun tähtesi kärsiä

tämmöistä...

Reittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että

katsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun

saattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset

kiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat

mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat.

Nyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli

pimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä

Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti

paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä,

ollakseen jollain tavalla lievennyksenä.

Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin

taikka ainakin lääkkeitä.

Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen)

oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi

iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut

työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli

unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei

uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla

pääsi apteekkiin.

Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut

olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi

minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.

Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka

hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän

punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella

olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.

--Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui

vartijana, silmät punaisina valvomisesta.

--Se on tuommoista, selitti piika.--Viime yönä jo houraili ja välistä

päivälläkin.

Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:

--Nyt ne ovat tuolla ... elkää tulla tänne ... menkää sinne mökillenne

... minä maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua hävettää,

kun tietävät että olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... minä

ennen ... menkää, menkää...

Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi

kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin

matkalla.

--Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.

--Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.

--Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?

--Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille

selitin.

Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli

nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei

tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he

viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei

auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.

Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat.

Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä

näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset,

valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi

houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:

--Elä nouse, isäntä, sinne ylös ... minä olen ihan syytön ... se on

ihan valetta se luulo ... elä lyö sillä puukolla ... siinä ei ollut

kuin yksi näkijä ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on...

Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat

sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti

tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina.

Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän

koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen

ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne

käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista

liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät

itkemään kuin yhdestä suusta.

Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi

enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin

perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka

nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli

kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.

* * * * *

Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat

saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat

lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli

multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut

nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian

paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu

oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä:

»Sä kuolo viet mun elämään.»