Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä
kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia
panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin
hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin
aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti
alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli
lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä
ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä
kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän
Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli
erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä.
Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli
aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta
siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä
pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta.
Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma
muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään,
mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos
kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että
näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi,
sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki
loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin,
jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni
kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.
Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä
vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin
nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat
huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja
ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.
Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan
vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja
ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.
--Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata,
ilmoitti renkipoika.
--No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara.--
Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi
riisua noita hevosia.
Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun
päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan
siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:
--Minä saatan olla apuna.
--Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi,
aivan kuin jollekin käskyläiselle..
Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet
kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti,
mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan
entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja
näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän
antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne
vähänkin ottavat.
--Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan
antaja Laaralta.
--Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut
niillä toverina, neuvoi Laara.
Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat
tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi
juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.
--Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.
--Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä
kantamaan, sanoi Laara.
--On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.
Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan
luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja
virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja
joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun
viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika
ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun
reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama
yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti
laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.
Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua
mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa,
ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen:
--Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.
Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.
Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt
tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja
sitten toisten päitä silitellen puheli:
--Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.
Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:
--Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?
--Ei noita ole näkynyt.
--On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.
--Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo
tulemaan, puhui Laara paheksuen.--Jos lienevät mielestään niin hyviä,
ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa
viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja
huono.
Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan
itkun vallassa hän jatkoi:
--Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla
katsomaan.
Pienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän.
Pian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi
pyyhkiä lastensa silmistä vesiä.
Tuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut
pitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja
pöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät
tahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei
tahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi
pöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa.
Puolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi
vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan
vastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen
enempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta
tupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle,
joka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita
tunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja
myöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan
käsivarrellaan.
--Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista.
Laara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia.
--Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo.--Tulin vaan näille
lapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt
viimeisen kerran.
--Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara
ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja.--Hyvin se ikävöi lapsiaan
ja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se
aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli:
»pikku piika, pikku piika» ja »kaimamies, kaimamies».
Hän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä
syrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta.
Viime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat
lapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään
moittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä
katsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin
hitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että
hän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa
oikealla.
Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi
matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja
sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.
--Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.
--Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.
Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla
oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.
--Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi.--Vaan tarvitsisi
sille ajomiehen, jos haluttaa tulla.
--Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.
Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja
hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma
hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina
silloin, kun arkku kannetaan ulos.
Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi
nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi
matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas
istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi
värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman
poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun
ajajaksi.