Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta
ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä -- Oranssipuiden
ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme
hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden
oikukkaan, rehevän vehreyden alla.
"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota
sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"
"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan
alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"
"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin
uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä
aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme,
näissä puissa, ehkä on niitä." -- -- --
"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu,
kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja
harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin
sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä -- ja
että silloin on kaikki lopussa -- -- --"
Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili
suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä -- -- --