Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.
Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin
yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin
vilusta pareoni alla. -- Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja
ahdistukset. -- -- --
Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat
tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä -- noita
suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden
keskellä -- noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja
melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti
kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut -- sinisine kasvoineen -- terävine
hampaineen ja suurine tukkineen. -- -- --
Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se
tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.
Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.
Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä --
ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat,
eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.
Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti
mielikuvitustani.
Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi -- ja minä nukahdin lopulta.