Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren
kreivikunnassa (Englannissa).
Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872.
Rakas sisko!
Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota
veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka
niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen
halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen,
että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani
väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.
Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut
ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren
luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa
pettymystä.
Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana
viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat
vuoret hammasmaisine ääriviivoineen -- kaikki tuo oli minulle
ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken
tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia
runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille.
Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole
olemassa, niin suurella rakkaudella -- -- --
Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä,
määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä,
haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki
muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä,
olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai
jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en
olisikaan vaihtanut paikkaa.
Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa
ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.
Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta
kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt,
jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen
persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka
pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat
kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi
päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme,
tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen
ajan tapojen ja muistojen mukana -- -- --
Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin _Rendeer_ on
ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt
aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin -- -- --
John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on
maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen --
-- --
Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä,
sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja
josta minä kaikesta sydämestäni pidän -- -- --