Mutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on
niinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja
omaa itseään pelkää.
Sillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen
meren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy
laakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja
kuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on
matalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin
se sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon
valonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää
kuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta
sen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule
muuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka
sen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko
valaistus liikkuvan meren ylitse.