Nyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on
niinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin.
* * * * *
Kun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin
akkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja
iloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin
minä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa
ilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma
hulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin
hengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin
silmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja
maailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä
taivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja
Jerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä
keskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren
neitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka
paikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan.
Lähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset
seinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi
lehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin
jäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä,
ja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen
sattui, ja minä jäin sitä katsomaan.
Mutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen,
ja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri,
keveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden
palmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti
sitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana.
Mutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli
auringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli
heittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat
hiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui
notkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin,
kun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa
viheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren
päässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi
ja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa
hymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä
seisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun
silmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen
hänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä
vedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset
pehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään
ajatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita
purjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus
väreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun
silmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin
hento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja
silitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden
siniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin
kajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain
katsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori
ehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja
lehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo
hiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä
levätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos
aurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja
sitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja
vallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin
sattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla
puolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa
jäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi
hän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen,
mutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan
mielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa,
ikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun
hänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko
hän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka
sai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se
kukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun
minä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja
pidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa
seisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena
katsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä
huulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala
huudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan
heilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja
juoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun
näkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän
minua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales,
käänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi
lepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä
kohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä
seisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä
viimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin
minä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä.