Kuninkaan komea _lit de justice_ toimitettiin kaikilla niillä
juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys
ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän
valtiokeikaukseen.
Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja
valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja
oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna
yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana
taistelupäivänä.
Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen
itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin,
niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat
henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa
häpäisyä tai edes vihellyksiä.
Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota
parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan
vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan
ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen
ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja
kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään
suojele paremmin kuin majesteettisuus.
Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä
lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana
Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta
syytetyksi matkimisesta.
Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli
aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen
valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen
kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen
puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko
nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi:
olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä
enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen
ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.
Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain
päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei
näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei
kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan
sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja
parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.
Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten
riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.
Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä;
juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen
tuhannen.
Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja
kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut
läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka
ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka
kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa
kansan aaltojen pauhuksi.
Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli
hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli
käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.
Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä _lit de justice_
heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu
kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan
tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä
sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät
he paremminkin, mitä seurauksia _lit de justice_ aikoinaan toisi
mukanaan, kuin tätä istuntoa.
Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli
puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat
iloita siitä suuresti.
Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston
huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen
ilkeä olo.
Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea
koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä
tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin
kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää
keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin
kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään
parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin
puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat
ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina
hedelminä.
Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de
Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli
loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.
Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät
kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella
yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima.
Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja
parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.
Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä
kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.
Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin
näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta
nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin,
vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin.
Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri
puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti
tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka
vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt
tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman
hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti
sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian
voimakkaaksi.
Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot
olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.
Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta
hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.
Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt
hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut
niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan
kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen
selvää, mitä kuningas ajatteli.
Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät
toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä
itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että
siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä
ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla
toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.
Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva
leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka
pelko synnytti heikommassa luonteessa.
Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa
puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt
ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden
pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.
Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.
Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen
päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja
sotilaita.
Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut
mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi
jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain
jatkoksi.
Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle
sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja
salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.
Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua
liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska
Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito
siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti
ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären
leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.
Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja
kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään
pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään
yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia
prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota
hän tosiasiassa itse mielikin.
Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle
kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa
sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!
Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona,
jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja
avaamaan suunsa.
"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä
kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin
sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan
muuta!"
Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja
voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.
Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys,
joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä
kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin
kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat
kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.
Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen
kauneista silmistään välkähti salama.
Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla
ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin
perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty
hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut
postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.
Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.
Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä
niinkuin äskenkin.
Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.
Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko,
joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon,
alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja
poliisien loitontamana.
Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella
muita kuin nöyryytettyjä päitä.
Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä,
käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.
Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan
lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen
sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:
"Tulkaa minua lähemmäksi."
Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi
sisarensa pojalle:
"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat
kirotun pystyyn. Varokaahan!"
Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de
Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan
marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin
kaunaa kantava, sanoi hän:
"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa
sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta
aikomustaan."
"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen.
"Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet
huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän
koskaan muuttaisi aikomustaan."
Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella
verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes
teatterissakaan.
Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut
marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi
niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.
Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen
liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä
nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.
* * * * *
_"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti
de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten
romaanien" 3. n:ona._