Rouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa.
Kaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän
vastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.
Rouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn
luona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa
uteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.
Herttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa,
ja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli
pyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.
Silloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry
pidätti häntä.
"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne", sanoi rouva Dubarry.
"Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on
läsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän."
Ja herttua jäi.
Tilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä
vastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä
asettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi
rouva Dubarry:
"Saanko nyt tietää, mikä onnellinen sattuma teidät tuo luokseni,
madame?"
"Oi, madame, suuri onnettomuus vain", vastasi vanha käräjätäti.
"Mikä niin, madame?"
"Uutinen, joka tuottaa hänen majesteetilleen paljon huolta."
"Ilmoittakaa nopeasti, madame."
"Parlamentti..."
"Niin, totisesti!" mutisi herttua d'Aiguillon.
"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään
herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.
Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä,
eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä
silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän
sanoi siis nyt:
"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän
puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."
Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin
kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan
nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.
"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua
d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät
täyttämästä tehtäviään."
"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan
selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?... No
niin, entäpä sitten?... Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"
Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa
laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin
ryppyihin.
"Se on suuri onnettomuus, madame", sanoi hän.
"Oho, todellako?" vastasi kuninkaan lemmikki.
"Näkee, kreivitär, ettei teillä onneksenne ole oikeusjuttuja."
"Hm", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva
Dubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry
sen huomasikin.
"Ah, niin, madame", sanoi rouva Dubarry heti, "se on totta! Te
muistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin
teillä sellainen on ja sangen tärkeä."
"Niin, madame... ja kaikki lykkäykset ovat minulle tuhoisia."
"Kreivitär-parka!"
"Kuninkaan täytyisi tehdä päätös, kreivitär!"
"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa;
hän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu."
"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi,
madame."
"Onko teillä jotakin muuta neuvoa, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se
meille."
Käräjätäti kietoutui myssynsä huntuihin, kuin kuoleva Caesar togaansa.
"Olisihan yksi keino", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; "mutta
hänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää".
"Mikä keino?" kysyi käräjätäti tuskallisessa jännityksessä.
"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu
voittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää _lit de justice_; sanoa:
'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme
tahdo.'"
"Erinomaisen hyvä aatos!" huudahti rouva de Béarn hurmautuneena.
"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää", vastasi herttua d'Aiguillon
ovelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.
"Oi, madame", sanoi silloin käräjätäti, "madame, te, jolla on
sellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä
tahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!'
Sitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen
siinä asiassa."
Herttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle
ja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan
pihalle.
"Nyt tulee kuningas", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen
käräjätädin lähteä.
"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa
jalkain juureen?"
"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin _lit de justice_? Kyllä, sen
minä sallin mielelläni", vastasi kreivitär vilkkaasti. "Jääkää tänne
vain, kreivitär, koska sitä toivotte."
Tuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas
astui sisään.
"Ah, teillä on täällä vieraita, kreivitär?" sanoi kuningas.
"Rouva de Béarn, sire."
"Sire, oikeutta!" huudahti vanha käräjätäti lyykistäen hyvin syvään.
"Ohoh", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei
kuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. "Onko
joku teitä loukannut, madame?"
"Sire, minä pyydän oikeutta!"
"Ketä vastaan?"
"Parlamenttia."
"Ahaa, se on hyvä!" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. "Te valitatte
minun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne
järkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä
pyydän samoin oikeutta teiltä", lisäsi hän ja matki kreivitär de
Béarnin syvää lyykistystä.
"Sire, tehän olette kuningas, te olette hallitsija."
"Kyllä, kuningas ja hallitsija, mutta en aina vallitsija."
"Sire, ilmoittakaa tahtonne."
"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin
tahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden
aivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka
kiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta."
"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen
joukkion alinomaisen huutamisen ylitse."
"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos
minä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon...
Kuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää
sanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän
liittolaisenne."
"Sire, minä tiedän sen keinon."
"Sanokaa minulle heti."
"Sen teen, sire. Pitäkää _lit de justice_."
"Se veisi uuteen pulaan", vastasi kuningas; "_lit de justice_,
ajatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin
vallankumous."
"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te
olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin
ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan
uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän
niskansa notkistuvat..."
"Todellakin, ajatus on komea", virkkoi kreivitär Dubarry.
"Komea kyllä", vastasi Ludvig XV; "mutta ei yhtä hyvä".
"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry
innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan
henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse
valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen...
Siitä tulisi kauniit juhlat!"
"Niinkö luulette?" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan
horjua.
"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun
jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii
ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte
komea, sire!"
"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty _lit de justice_",
sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.
"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de
Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien
mielessä".
"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus
kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa;
ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden
painolla tuon koko joukon".
"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig
XV; "sittenhän nähdään".
"Odotatteko vielä pahempaa, mitä se jo on tehnyt, sire?"
"Mitä se sitten on tehnyt? Sanokaapas."
"Ettekö nyt sitä tiedä?"
"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei
sitä voi hirttää... vaikka rakas herttua onkin ystäviäni", jatkoi
kuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. "Mutta jos parlamentti on
härnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä
päätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me
olemme siis kuitit kahden puolen."
"No hyvä, sire", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, "rouva
kreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat
ovat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen".
"Millä tavoin sitten?" kysyi kuningas ja rypisti kulmiaan.
"Puhukaa, madame, kuningas sallii", sanoi rouva Dubarry.
"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta,
kunnes teidän majesteettinne on myöntynyt."
"Mitä puhutte?" sanoi kuningas. "Te erehdytte, madame, sehän olisi
kapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan,
toivoakseni."
"Sire, minä vakuutan..."
"Madame, ne ovat pelkkiä huhuja."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne kuunnella minua?"
"Puhukaa, kreivitär."
"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin
oikeusjuttuani koskevat paperit... Hän ei aja enää asioita, koska
oikeuslaitos ei enää niitä ratkaise."
"Huhuja vain, sen sanon teille; kokeita, peloituslaukauksia."
Ja näin arvellessaan kulki kuningas kiihdyksissään edestakaisin
kamarissa.
"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta
kuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen
oikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua
poistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan."
"Raavitaan ovea", sanoi kuningas päästäkseen toiseen puheenaiheeseen.
"Se on Zamore, sire."
Zamore tuli sisään.
"Kirje, valtiatar", lausui hän.
"Suvaitsetteko, sire?" kysyi kreivitär. "Ah, Jumalani!" huudahti hän
sitten yhtäkkiä.
"Mitä nyt taas?"
"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää,
että teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää
nyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne."
"Mikä nyt taas on?"
"Anna herra kanslerin tulla sisään", sanoi rouva Dubarry Zamorelle.
Kreivitär de Béarn nousi ylös ja aikoi lähteä.
"Te ette häiritse, madame", sanoi kuningas hänelle. "Hyvää päivää,
herra de Maupeou. Mitä uutta?"
"Sire", vastasi kansleri kumartaen, "parlamentti oli teille haitaksi:
nyt teillä ei ole enää parlamenttia".
"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet
arsenikkia?"
"Taivas soisi, että olisivat ottaneet... Ei, sire, he elävät
kaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet
erohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa."
"Parlamentin jäsenetkö?"
"En, sire, vaan erohakemukset."
Kreivitär Dubarry sanoi hiljaisella äänellä:
"Niinkuin teille puhuin, sire, asia oli vakava."
"Sangen vakava", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. "No niin, herra
kansleri, mitä olette nyt tehnyt?"
"Sire, tulin saamaan teidän majesteettinne käskyjä."
"Ajetaan nuo herrat maanpakoon, Maupeou."
"Sire, he eivät kokoonnu, vaikka olisivat maanpaossa."
"Vaaditaan heitä kokoontumaan... Pyh, käskyt ovat kuluneita...
kuninkaalliset määräykset samoin..."
"Ah, sire, tällä kertaa täytyy heille näyttää, että teillä on tahtoa."
"Niin, olette oikeassa..."
"Rohkeutta nyt!" kuiskasi rouva de Béarn rouva Dubarrylle hiljaa.
"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa
isän tavoin!" huudahti kreivitär Dubarry.
"Kansleri", sanoi kuningas verkkaan. "Minä en tiedä enää muuta kuin
yhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön _lit de
justice_; saakoot he kerran vavista!"
"Se on oikea sana!" huudahti kansleri; "heidän täytyy joko taipua tai
taittua".
"Madame", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, "ellei
teidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole
minun vikani".
"Sire, te olette suurin kuningas maailmassa."
"Ah, niin, niin;..." toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri
yhteen ääneen.
"Niin ei kuitenkaan se maailma sano", mutisi kuningas.