Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin
asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin
pihaan.
Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri
lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että
vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti
herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan
lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.
Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella
teeskennellyllä hellyydellä.
Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan,
näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata,
että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski
lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin
jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen
olevansa suunnattoman väsynyt.
Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin
niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi
näin:
"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut
minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla
itsekäs meidän molempien puolesta?"
Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.
"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä
näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas
ystäväni?"
"Eno, te olette tyytymätön minuun."
"Minäkö? Ja minkä tähden?"
"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun
teitä tarvitsen, se riittää sanoa."
"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."
"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää
teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen
päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut,
teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti
teitä..."
Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään
sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.
"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti
marski.
"Sen minä voin näyttää toteen."
"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään... Minä kutsuin sinut
tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin.
Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en;
asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä,
miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun
eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet
puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla
mitalla... Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"
"Todellakin, eno..."
"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä
olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö,
ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä
kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa
sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme... -- minä pidän
paljon opettavaisista saduista... -- olettakaamme, että me olemme nuo
sadun kaksi muuliaasia... Mutta mitäs jyrinää tuo on?"
"Ei mitään, eno; jatkakaa."
"Onhan, pihalle ajetaan."
"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin
mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."
"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse
menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä
kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut... ai,
peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun!
Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi
liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku... Pikku
kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."
Lakeija astui sisään.
"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.
"Kuinka?" huudahti Richelieu.
"Parlamentin miehet täällä?... Mitä he minusta tahtovat?" kysyi
herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.
"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.
"Johan nyt!" huudahti Richelieu.
Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle
johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana
seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä
liuta ällistyneitä lakeijoja.
"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.
"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?"
kysyi toinen parlamentin asiamies.
"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."
Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen
muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä
äänellä.
Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka
julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi
sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti
hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.
Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen
jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta
kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä
ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.
Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta
vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten
kumarruksiin.
Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua
d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.
"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan
pääri, se on nöyryyttävää".
Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut
ajatuksen ja sanan lahjan.
"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.
"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.
"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti
uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?... Nuo
raukat tuhoavat itsensä!"
Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.
"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan,
"jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut
on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää
sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut
nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen,
d'Aiguillon; varo sinä heitä."
Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti;
onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.
Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan
tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän
ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.
"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo
kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen... Vetäydy muutamaksi
vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi,
vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin
tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset
koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni,
niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle
kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."
Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta
vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä
tuottanut.
"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä
viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te
hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin
lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry
puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea
nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin.
Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin
pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"
Marskin hymy sammui kesken.
Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui
salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun
hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja
tulista luonnetta.
Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja
riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena
kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän
ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan
tapahtumia.
Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.
"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.
"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on
Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan
huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté... Se
on hulluutta..."
"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.
"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti
saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen,
nimittäin sen, mikä on jo saatu."
Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu
oikeassa.
"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi
Rafté.
"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"
"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole
kysymys kuninkaasta."
"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva
Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta... ja mistä rouva Dubarry
pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka...
Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."
"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."
"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin
on?"
"Hän on prokuraattori, monseigneur."
"Niin, entä sitten?"
"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."
"Oho, mikä jalopeuran estää?"
"Ka, rotta, monseigneur."
"Tuoko herra Flageot?"
"Niin hän väittää."
"Ja sinä uskot häntä?"
"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."
"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."
"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."
"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle... Kävi kovin
sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan
pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten
eno."
Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.
"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi
Rafté.