Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista

Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin

asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin

pihaan.

Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri

lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että

vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti

herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan

lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.

Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen

molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella

teeskennellyllä hellyydellä.

Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan,

näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata,

että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski

lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin

jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen

olevansa suunnattoman väsynyt.

Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin

niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi

näin:

"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut

minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla

itsekäs meidän molempien puolesta?"

Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.

"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä

näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas

ystäväni?"

"Eno, te olette tyytymätön minuun."

"Minäkö? Ja minkä tähden?"

"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun

teitä tarvitsen, se riittää sanoa."

"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."

"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää

teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen

päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut,

teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti

teitä..."

Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään

sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.

"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti

marski.

"Sen minä voin näyttää toteen."

"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään... Minä kutsuin sinut

tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin.

Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en;

asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä,

miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun

eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet

puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla

mitalla... Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"

"Todellakin, eno..."

"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä

olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö,

ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä

kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa

sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme... -- minä pidän

paljon opettavaisista saduista... -- olettakaamme, että me olemme nuo

sadun kaksi muuliaasia... Mutta mitäs jyrinää tuo on?"

"Ei mitään, eno; jatkakaa."

"Onhan, pihalle ajetaan."

"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin

mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."

"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse

menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä

kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut... ai,

peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun!

Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi

liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku... Pikku

kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."

Lakeija astui sisään.

"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.

"Kuinka?" huudahti Richelieu.

"Parlamentin miehet täällä?... Mitä he minusta tahtovat?" kysyi

herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.

"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.

"Johan nyt!" huudahti Richelieu.

Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle

johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana

seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä

liuta ällistyneitä lakeijoja.

"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.

"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?"

kysyi toinen parlamentin asiamies.

"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."

Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen

muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä

äänellä.

Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka

julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi

sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti

hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.

Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen

jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta

kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä

ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.

Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta

vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten

kumarruksiin.

Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua

d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.

"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan

pääri, se on nöyryyttävää".

Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut

ajatuksen ja sanan lahjan.

"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.

"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.

"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti

uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?... Nuo

raukat tuhoavat itsensä!"

Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.

"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan,

"jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut

on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää

sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut

nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen,

d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti;

onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan

tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän

ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo

kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen... Vetäydy muutamaksi

vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi,

vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin

tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset

koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni,

niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle

kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta

vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä

tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä

viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te

hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin

lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry

puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea

nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin.

Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin

pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Marskin hymy sammui kesken.

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui

salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun

hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja

tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja

riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena

kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän

ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan

tapahtumia.

Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.

"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.

"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on

Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan

huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté... Se

on hulluutta..."

"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.

"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti

saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen,

nimittäin sen, mikä on jo saatu."

Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu

oikeassa.

"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi

Rafté.

"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"

"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole

kysymys kuninkaasta."

"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva

Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta... ja mistä rouva Dubarry

pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka...

Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."

"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."

"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin

on?"

"Hän on prokuraattori, monseigneur."

"Niin, entä sitten?"

"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."

"Oho, mikä jalopeuran estää?"

"Ka, rotta, monseigneur."

"Tuoko herra Flageot?"

"Niin hän väittää."

"Ja sinä uskot häntä?"

"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."

"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."

"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."

"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle... Kävi kovin

sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan

pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten

eno."

Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi

Rafté.

Josef Balsamo: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista · 第 123 / 130 题