Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille
kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin
melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.
Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat
siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti
kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta,
-- levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.
Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet,
olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan
hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli
kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja
varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin
olosuhteet suinkin sallivat.
Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin
persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat
yksinäisillä laukauksilla.
Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin
kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen
säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen
kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.
Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat
melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen
vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen
nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn
houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta
säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra
d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.
Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden
luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta
kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja
kaupunki joka aamu auringon noustessa.
Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat
selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.
He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan
saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti
huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan
ponnen:
_Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä
ja antaa siitä lausuntonsa_.
Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja
prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään
herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat
kirjaimellisesti.
Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati
julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli
monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka
tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi
päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli
asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten
määräämillä juhlallisuuksilla, -- _joiden lakien sijaan ei mitään
muita määräyksiä käy sovelluttaa_, -- antanut lausunnon, jolla
herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa
tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.
Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty
parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu
pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa
yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut
eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien
ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis
kohottaa pilkkalaulun mahtiin.
Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan
skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että
parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään
jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille,
joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.
Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti
asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä
painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä
pidettiin heti järjestelmällinen huoli.
Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto
tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät
sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua
d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä
sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli
saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen
enonsa marski de Richelieun välillä.
Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää,
kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan
tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa
asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja
pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä
istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle
kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle
ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.
Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä
ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha
vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin
pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana
suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista.
Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein
sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse
oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai
antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, -- sitäpaitsi oli tuolla
herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat
tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli
tapana sanoa.
Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen
jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.
Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa
kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua
d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi
pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara
vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.
Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan,
päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen
vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.
Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa
pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä
samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken
keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski
vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.
Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi
kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan
hotelliin.
Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle
päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin
lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.
Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka;
mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle
tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno
oli ollut yötä poissa kotoaan.
Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.
Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen
puheilleen.
Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi,
ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi,
miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon
oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset
kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen
kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle
ja tappavat hänet siellä ilman armoa.
Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja
itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi
joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut
hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu
ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat
politiikassa kuolemansyntejä.
Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka
matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.
Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä
menettelemään seuraavasti:
"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän
ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra
d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä
ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä
lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän
suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä
sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa
herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja
syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin,
kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei
paha silti olekaan korjautunut."
"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista
ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon
parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"
"Kuusi päivää, monseigneur."
"Onko se aivan varma aikamäärä?"
Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta;
kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:
"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina,
kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."
"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi
marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja
liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":
Herra herttua!
Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ------:hen.
Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt
välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi.
Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin
suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin
kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu
viettää torstai-iltana ------:stä palattuaan seuraavan yönsä
hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.
-- Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin
asti, lisäsi marski.
Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti
sen perille ja löysi piilopaikan.
Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä
hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei
ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi,
koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana
Luciennesissa.
Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon
aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa
iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.
Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä
päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja
saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt
hänestä erillään.
Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.
Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä
vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin
ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.
Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi
tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen
lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.
Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti
toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään
kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen
sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat
kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin
jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun _Gazette de Hollanden_
artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva
Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.
Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei
tavannut siellä muita kuin Raftén.
"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle
Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä
myöhästyttänyt."
Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan,
ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan
Raftén puolustelua uutena verukkeena.
Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että
marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu
odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa,
kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi
maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi
kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta
nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.
"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut,
kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto:
vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana,
eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö
minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä
olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla.
Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"
"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin
päästä."
"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän
kerran tännekin tulee."
"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."
"Ymmärrän... ja luotan teidän sanaanne, Rafté."
Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin
sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu
ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille
lasiovella varustetusta komerosta.
Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin
_Kiusaukset_ ovat täynnä.
"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.
"Ei yhtään mitään, monseigneur."
"Mitä kello on?"
"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes
Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.
Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."
Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi
eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan
olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä
olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.
Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota
tulokasta vastaan.
"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut
saadessani nähdä teitä".
"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."
"Siis painettu?"
"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa
kaupungilla toisten kuivaessa."
"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra
marskin suvulle!"
Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra
Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä
hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.
"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.
"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin
asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja
levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat
heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen
herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, -- ajatelkaas, herra
Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, --
hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."
Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun
oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille
sanoen:
"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra
marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne
tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi.
Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua
d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta
parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"
Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa
etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun
oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.
Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:
"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata,
jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne
juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."