Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut
hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.
Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että
uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut
varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin
aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.
Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku
hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen,
jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä
monseigneurin puolesta.
Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja
Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi,
että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet,
olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia
tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka
viikko.
Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa
sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi
hänelle:
"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."
Rafté tarkasteli Nicolea.
"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan
hyvin merkitsevällä tavalla.
"Niin, mutta kenen näköinen hän on?... Rafté, minä puhun tästä
yhdennäköisyydestä."
"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"
"Sinä huomaat sen, eikö niin?"
"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet
onnelliseksi."
"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä
on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta
haittaa?"
"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté,
joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa
usein ajattelemaankin hänen puolestaan.
"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi
marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee
sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä
sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata
peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, -- sillä niin
väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin
vuodekomeroihin mennessään, -- tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt
Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän
Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla
neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin
kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin
silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä
olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri
oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt
vankina.
"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen
ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne,
kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette
entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä
perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."
"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.
"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."
Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti
varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin
mestari.
Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen
sanoi hän:
"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa
korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua... Oh, herra Rafté ei häiritse
meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä
neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"
"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli
erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.
Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin
tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten
kamarineitsyeiden joukkoon.
Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de
Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa
ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra
d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.
Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan
Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä
palatsin portille ja katosivat sitten.
Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole
kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne
hänen oli mentävä.
Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut,
ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä
onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo
vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.
Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta
veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä
ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen,
nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä
oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin
olevat ikkunat.
Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli
melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta
ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa,
toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.
Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee,
kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset
tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se
kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin
toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä
kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja
lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen;
siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä
tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään
maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä
ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli
noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän.
Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri
sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä
sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.
Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä
kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei
silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai
tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa.
Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée
antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa
saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat
niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.
Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella
tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli
päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä,
klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat
sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan,
lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.
"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli
tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan
kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla
helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan
kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta
koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia,
saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun
hyvää kirjaa."
Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän
vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä
tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine
pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä
tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja
kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä
olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan
tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut
retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua
tai livreaa.
Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli
Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta
ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä
siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos,
vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi
kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka
jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka
rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään
liikkuivat.
Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa
kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus
käytävän oveen.
Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi
kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta
loistavin kasvoin Nicole.