Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn
vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.
Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa,
että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen
ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de
Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa
ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla
heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui
ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön
vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.
Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä
hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako
enemmän ilman hyväilyjä.
Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa,
ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin
luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli
alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän
yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa
paikassa.
Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan
aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.
"Minkäpä sille voi... minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin,
että pääsen neidin kanssa Trianoniin."
Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt
velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa,
luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.
Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja
vaikeroi kovaa kohtaloaan.
"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän
ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa
hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä
tulevaisuus olleet mahdollisia."
"Millä tavoin sitten?" kysyi parooni.
"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin
nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja
ollut nähty".
"Oho, pikku Nicole", sanoi parooni.
"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa."
"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa,
"tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori
ja rikas!"
Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta
nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.
Nicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.
"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi
hän.
"Vielä eräs asia, pikku Nicole!"
Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de
Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.
"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni.
"Mene katsomaan, tyttöseni."
Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten
portin raolleen.
Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle
muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de
Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.
Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen
näköisenä.
"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen
Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle
ainoastaan tyttärestään".
Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta
kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.
Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole
jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista,
mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki
kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan
vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja
mielihaluja.
Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:
"Herra herttua de Richelieu."
Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita.
Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti
ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein
korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua
de Richelieun puolipimeässä käytävässä.
"Herttua..." änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä
ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein
ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon
viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin.
Lyö nyt kättä, jos tahdot."
"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni."
"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski
antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin
heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet... Et
ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."
"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen
liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi
ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".
"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä
käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin;
kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt
puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin
tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se
päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne
tulin?"
"En todellakaan."
"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta
toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi.
Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin
toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset
olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt
ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen
Richelieu, -- joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä.
Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."
"Herttua, onko tämä totta, tämä... hyvyys sinun puoleltasi?..."
"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista... Ministeri
kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."
"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin
ystävä?"
"Kautta taivaan!"
"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon..."
"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen
erinomaisesti, ellen erehdy."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe
olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen
saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."
"Niinkö luulet?"
"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä
kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."
"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta..."
"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain."
"No niin, jos tunnustaisin..."
"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?"
"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja."
"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita
naisia, muuta kuin... muita tuumiani varten... Mutta puhukaamme nyt
pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."
"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun
luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."
"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri."
"Ohoh!"
"Aivan totta, ystäväni."
"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni
epämiellyttävää tekoa?"
"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin.
Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset
alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa
vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."
"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?"
"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme
kuitit kahden puolen."
"Se on sankarillista, mutta varomatonta."
"Kuinka niin?"
"Kreivitär on vaikutusvaltainen."
"Pyh!" äännähti Richelieu.
"Niinkö sinä sanot?"
"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka
osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää
koko linnoituksen ilmaan."
"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi
hiukan Dubarryjä."
"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut
harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen
hänellä... Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"
"On..."
"Nuori?"
"Kuusitoistavuotias."
"Kaunis?"
"Kuin Venus."
"Ja asuu Trianonissa."
"Sinä siis hänet tunnet?"
"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen
tunnin kuninkaan kanssa."
"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa
syttyivät hehkumaan.
"Juuri itse kuninkaan."
"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?"
"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni."
"Ahaa, todellako?"
"Suututko, kun sanon sinulle tämän?"
"Minäkö?... En, enhän toki... on kunniakseni, että kuningas katselee
minun tytärtäni... mutta..."
"Mitä mutta?"
"Sitä, että kuningas..."
"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?"
"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa
hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."
"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko
ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja
ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"
Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan
hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu
katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.
"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen,
etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski
vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti
sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan... että hän
heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että
hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka
käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko
tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta... tuo kuningas, jota
kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja
katunaikkoset."
"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!"
"Ja miksi niin?"
"Siksi, että olet arvannut oikein", sanoi parooni de Taverney.
"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika,
ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja
Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa
ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää
omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka
oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin,
vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn,
jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu
Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan.
Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on
nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."
"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney;
"ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten
uusikuosisten tapain tähden".
"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä;
kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen,
edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."
"Niin on asianlaita, ja..."
"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä
erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä
tahtoisi hallita Ranskaa..."
"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää;
"mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".
"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi
tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän
rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka
osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä
sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko
tyttärelläsi älyä, parooni?"
"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä."
"Hän on sangen kaunis."
"Niin, eikö olekin?"
"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä
suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa
naisetkin omistajaansa kunnioittamaan... Sellaista aarretta täytyy
sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."
"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti..."
"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti
huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä
hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä,
jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?... Ajattelepas,
parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei
ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs
dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on
melkeinpä piikamaista."
"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas."
"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin
kamarineitsyt."
Parooni de Taverney huokaisi.
"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai
paremminkin täytyisi se olla".
"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?"
Parooni ei vastannut mitään.
"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi
Richelieu, "hän on, _ma foi_, sekä sievä että nokkela".
"Kyllä, mutta..."
"Mitä mutta, parooni?"
"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin."
"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta
siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."
"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?"
"Tietysti, oikein tarkoin."
"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä
yhdennäköisyyttä..."
"Kenen kanssa?"
"Erään... no niin, ajattelepas itse!... Tule tänne, Nicole." Nicole
astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.
Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi
tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan
julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä
hämilleen.
"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön
näköinen, se on totta".
"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän
perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi
sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole
on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"
"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan
käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko
niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen
naisen näköinen?... Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen
pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja
pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti
Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun
arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen
vähän nojalla, mitä minusta tunnette".
Nicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.
Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja
nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen
silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:
"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä
ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen
naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin
emme aio loukata hänen itserakkauttaan... Teillä, mademoiselle
Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja
nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa
neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet,
joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. -- Nicole,
lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"
"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko
sielunsa kiihkeän kaipuun.
"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä
te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä.
Parooni, vielä yksi sana."
"Puhu, hyvä herttuani."
"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että
saamme pakista hetkisen keskenämme".
Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.
"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi
kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan
mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä,
eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän
asian."
"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen
kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.
"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo
mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."
"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy
ottaa huomioon, herttua."
"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén
kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä... Kirjoita nyt siis
ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää
sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen
nimi on Nicole."
"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?"
"Kyllä luulen."
"Ja että joku toinen kuin Nicole...?"
"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen
luulen."
"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti."
Ja parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi
Richelieulle.
"Entä palvelusohjeet, herttua?"
"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?"
Parooni hymyili.
"Sinä uskot siis hänet minun huostaani... eikö niin?" kysyi Richelieu.
"_Ma foi_, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä
minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."
"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua
nousten seisomaan.
Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de
Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan
vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan
kuskin viereen vaunujen pukille.
Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä
vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.
Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos
hänestä olisi puhuttu.