Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn
kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi
niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin
näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja
ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen
armo annettiin.
Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi
nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut
kohta Andréen.
"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta
tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko
puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä
tekemään itselleni seuraa."
-- Neiti de Taverney, -- ajatteli marski de Richelieu itsekseen,
melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. --
Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.
"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän
myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän
majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.
Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja
lyykisti mitään vastaamatta.
-- Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, -- arvosteli Richelieu
itsekseen. -- Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin
hän ansaitsee.
Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut
hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas
oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa
tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti
kuin taian voimalla hänen eteensä.
Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan
etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.
Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä
siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen
asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin
määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen
vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa
hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä
itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.
Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan
äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle
nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:
"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan
tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä
vastaan."
Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti
de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia
armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.
"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren
viereen".
Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin,
että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja
niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan
katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan
kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.
Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.
-- Ahaa, -- ajatteli herttua de Richelieu, -- nyt ei minun
maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.
Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis
kohtaamaan hänen katseensa.
"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt
sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"
"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian
kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".
"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"
"Minäkö, sire? _Ma foi_, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän
majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."
Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan
pistellä, mutta häneltä oli viety sana.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"
"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen
päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."
"Kyllä, se on totta, herttua."
"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja
terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."
Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös
pöydästä.
Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin.
Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan
käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin,
dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin
taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli
sitä minne päin vain tahtoi.
"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys
tekee uskalikoksi".
"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?"
"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta
suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle
jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne
vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies
on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut
eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä
ei ole komppaniaa."
"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen
dauphinen puoleen.
"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni
de Taverney".
"Minun isäni!..." huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!... Te, herra
herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"
Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen,
että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja
sormet ristissä.
Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja
liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että
vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa
ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.
"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi
dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me
ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää
tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita
ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen
on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan
että hän tarvitsee myöskin komppanian?"
"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen
varattomuuden?"
"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja
sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja
vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä
tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki
antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen
nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"
"Kyllä, madame."
Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten
kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja
valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin
talon korkean emännän olennosta lainattu.
"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun
sekaviin väleihin Luciennesissa".
Sitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:
"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?"
"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen
sitä teiltä!"
"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän
komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen
varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on
täyttämätön".
Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle
se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset
Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena
ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas
mies.
Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan
oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä
Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli
sinne muuttanut.
Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski
de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan
dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin
omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta
räsähdellen.
Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa
seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo
päästänyt Andréen luotansa.
"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin",
oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle
puolellenne, neiti."
Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana
sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin
sivurakennuksesta.
Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta
pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen
liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.
Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan
kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.
Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen,
meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi
ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli
ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa,
vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.
Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de
Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa
kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen,
niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna
nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.
Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan,
joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan,
vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.
Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä
suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän
hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja
hellimmän kunnioituksen elein.
Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs
dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.
"Tässä se on", sanoi hän kardinaalille.
Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon
koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.
"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen
käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin
olisi ollut kunnon palkinto.
Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin
ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli
ajettava.
Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä
saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun
tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."
Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon
pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz
oleskeli ottamassa vastaan vieraita.
Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän
saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän
oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.
Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta,
herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että
häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte
minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä
salaisuuksista...?"
"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin
puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön
herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."
"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."
"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"
"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa... siinä tapauksessa..."
"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin
hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"
"Tänäänkö?"
"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."
"Koettakaamme heti, monseigneur."
Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.
"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän
itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut
suunnitelmat".
Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen
oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen
hänet vastaan hellällä syleilyllä.
Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei
saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon
kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen
hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.
Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen
kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:
"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"
Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.
Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten
otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki,
niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.
"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".
"Niin, eivätkö olekin?... Onnellisestako päästä? Sanopas."
"Se saattaisi olla kerran onnellinen."
"Tutki tarkoin, Lorenza."
"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä
hänen elämäänsä."
"Mutta hän on naimisissa..."
"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.
"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"
"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja
kumminkin..."
"Kumminkin?"
"Kumminkin minä..."
Lorenza hymyili taas.
"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.
"Kyllä, sinä olet."
"Ja kumminkin..."
Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen
oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.
"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."
Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien
päänsä hänen rintaansa vasten:
"Ja kumminkin minä olen neitsyt."
"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo;
"vaikka hän on naimisissa, niin...?"
"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä
puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua,
sillä hän ei rakasta niinkuin minä".
"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt
kaikki, mitä tarvitsen tietoon."
Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat
taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta
päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan
paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.
Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren
naisensa.
Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.
"No, herra kreivi?" kysyi hän.
"Hyvä, monseigneur..."
"Oraakkeli...?"
"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."
"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.
"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte,
monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta
miestänsä."
"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.
"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne
polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille
takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä
minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan
arvoinen".
"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa
kiitollisuuttani."
"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille
annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat
rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma,
sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas
rakastetun sydän kylmenisi."
"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas
melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."
Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä
kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut
Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot
olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle
kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.
Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.
"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.
"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.
Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.