Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan
mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen
ääneen ennen päivällistä.
Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää
hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin,
sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt
melkoisen taitavaksi älyniekaksi.
Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen
hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin
uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja
äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt
järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne
kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet
tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi
pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.
Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys
oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen.
Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen
musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella
kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua
musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla
olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi
vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin
nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen
yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin;
ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen
poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän
kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia
siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon
samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean
ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan
tahrannut.
Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä,
jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla
saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain
kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.
Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la
dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa
kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan
natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa
erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.
Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän
poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti
peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä
kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä,
auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo
läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin
asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja
arimpain kasvien päälle.
Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut
ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée
yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa
nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin
työmies tavallisesti osaa.
Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat
työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut
joutua siitä epätoivoon.
Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin
läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.
Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen
matkaansa.
Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa
tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka
hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.
Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja
katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon
ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.
"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.
"Niin, neiti."
"Kuinka te olette tänne joutunut?"
"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä."
"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!"
"Ah, tosiaan", vastasi Gilbert.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni."
"Kuka teidät toimitti tänne?"
"Herra de Jussieu, suojelijani."
"Ah", äännähti Andrée hämmästyneenä, "te tunnette herra de Jussieun?"
"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä."
"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!" toivotti Andrée lähtien menemään.
"Te voitte nyt paremmin, neiti?..." kysyi Gilbert niin vapisevalla
äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen
sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.
"Paremmin? Kuinka niin?" kysyi Andrée kylmästi.
"Niin... se onnettomuudentapaus...?"
"Ahaa, kyllä... Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei
ollut mitään."
"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi
liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".
Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen
työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.
"Hyvästi, herra Gilbert", virkkoi Andrée.
"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja
hikihelmet otsallaan.
"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista,
joka ei ole teidän omaanne".
Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään.
Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin
tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin
Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta
kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti
niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.
Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi
loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle
kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää
sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä.
Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä
pyörikin jo hänen huulillaan.
Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan
ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa
ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta
katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan
mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta
taakseen. Hän oli nainen.
Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että
tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.
-- Hän ei ole niin voimakas kuin minä, -- ajatteli Gilbert itsekseen,
-- ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan,
nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani,
jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi
köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa
hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman
väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa.
-- Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut
viholliseni, -- lisäsi sitten Gilbert. -- Minä, jonka olisi pitänyt
olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa
väkevämpi.
Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun
vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti
älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat
hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi
ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun
pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen
kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi
vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän,
jonne Andrée kulki kiertotietä.
Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan
ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina
alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa
silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert
Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut
itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos
Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta
käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.
Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin
itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:
"Taasko sellainen raukka!"
Sitten lisäsi hän hiljaa:
"Mutta hän onkin niin kaunis!"
Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta
katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain
ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten
sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin
kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle;
hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein
paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää
puuryhmää vastapäätä.
Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen
päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi
lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla
sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja
jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen
ainakin, ponnahtelivat komeasti.
Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli
hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi
viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen
niin pian kuin mahdollista.
Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja
pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.
Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja
kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut
kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.
Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan
sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten
meni sivuitse, katseli Andrée häntä.
Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin
tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun
hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:
"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?"
Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin
parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa
kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen
vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan
kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle
puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta
kuin:
"Kuningas!"
Ja Andrée lyykisti sangen syvään.
"Neiti...", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin
likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".
"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten,
että hänen äänensä tuskin kuului.
"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai
mitä, neiti?" kysyi kuningas.
"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka
odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.
"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin
maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille;
suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".
Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän
veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia
köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra,
tarjoaa kätensä, hänelle, -- sellainen odottamaton ja uskomaton
kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli
Andréesta unta!
Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että
kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig
XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta
koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä
kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin
ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.
Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat
sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he
matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa
mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja
ylipuutarhurinsa kanssa.
Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan
Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa
kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria,
jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä,
sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.
He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää
dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie
Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut
antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä
juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan.
Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa
salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari
samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään
kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen
kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.
Pöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.
He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä,
sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa,
silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.
Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa
kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt
odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä
puolelta pöytää.
Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren
välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän
istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut
kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla
tarvittiin.
Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema
hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän
kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.
Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin
dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei
siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla
kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa
sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli
nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.
Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta
lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella
kuin hänkin herttua de Richelieu.
Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin
sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä
sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin
ilveilykin.
Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan
luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva
de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de
Richelieun puolella.
Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden
kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa
parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti
kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin
ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.
Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä
ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei
isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis
ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti
kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja
teatterista, -- keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta
herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun,
joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille -- sillä nimellä mainittiin
jo siihen aikaan _La Henriaden_ runoilijaa, Voltairea -- erääseen
hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki,
että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja
kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada
kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai
vähemmän huonosti.
Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin
teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen
Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi
kärsivällisesti myöskin ilokseen.
Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja
liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi
nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes
puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen
otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin
huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään
madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin
mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan
kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt
puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan
englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard
Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.
Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä
paljon kuin filosofejakin.
Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys
häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles,
joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi
aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja
kekrihönttänöitä.
Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan.
Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen
korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa
silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia
aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä
ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.
Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia
ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen
vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä
pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä
alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi
ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:
"Kuningas!"
Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin
salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi
tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa
ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.
Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta
vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.