Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä,
meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten
olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.
"Otatteko te tuollaisia vastaan?"
"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois."
"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?"
"Kyllä, valitettavasti."
"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?"
"Hän on muuan Taverney."
"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn..."
"Mitä sanotte?"
"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten
mitä keinoja tahansa... Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on
selvänäköinen!"
"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo...?"
"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski...
ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."
"Oho!"
"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin,
tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania...
Jean-parka."
"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas
varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.
"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette."
"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme.
Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä
hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan
neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle... Olkaa huoletta,
varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen
hän pian huomaa."
"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun
keskellä maantietä... Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."
"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty."
"Aivan varmaan päätetty... Sallitteko minun syleillä teitä?"
"Sydämen halusta."
"_Ma foi_, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain
onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"
"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen."
"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä
ulina nousee."
"Eikö sitten yleisö minusta pidä?"
"Teistäkö?... Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu."
"Hän?" kysyi Richelieu ällistyneenä. "Kuka hän?..."
"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan,
sillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi
selkäänsä, herttua, se on varma."
"Mutta selittäkäähän..."
"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka
on pannut nuo vainoamiset alkuun."
"Ah, te luulette, että muka..."
"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on
samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte
hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."
"Kenenkä?... Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan
terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."
"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista."
"No niin, hänestä?"
"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla."
"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! -- Hän auttaa minua, sitähän
tahdotte sanoa."
"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä
Jeannetten kanssa?"
"Niin, tosiaankin?"
"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet
mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."
"Ja sen te tiedätte?"
"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa."
"Ah!"
"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai
yksitoista aamulla."
"No niin; mitä siitä?..."
"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista,
kun kello oli vasta tuskin kuusi."
"Kello kuusi?" huudahti Richelieu hymyillen.
"Niin."
"Tänäänkö, tänä aamuna?"
"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin
aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin
varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen
sisarenpoikaanne."
"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten;
"kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"
"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi... ihan yöllä. Se on
ihmeellistä..."
"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä,
rakas Jean!"
"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä
yksi Pylades lisää."
Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui
sisään herttua d'Aiguillon.
Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen
ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta,
ellei juuri tietämään sitä kaikkea.
Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli
heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia,
vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.
-- Minä olin aika hölmö, -- ajatteli marski. -- Sitten kysyi hän
tukahuttaen raskaan huokauksen:
"No, d'Aiguillon?"
"Niin, herra marski?"
"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen
varakreivin sanoja.
D'Aiguillon tuli punaiseksi.
"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.
"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu;
"yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen
päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto
suvulleni."
"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."
"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa
ryntäille ristiin.
"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".
"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään... Pahoillanne...
Ahaa, nyt ymmärrän... siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.
Niin, niin... nyt sen käsitän."
"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään
toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta
tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.
"Odoteltava on, se on totta, herra marski."
"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin
parhain päällikköpaikka."
"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.
"Mutta mikä paikka se sitten on?"
"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."
Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.
"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle
miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton
kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen
maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän
olisi kuninkaan rakastajatar."
Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.
Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.
Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:
"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä
onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi... Teidän
älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin
hyvä onnenne... Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun
tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon
vastasi ainoastaan:
"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."
Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin
hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen
tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista
rikkaassa elämässään.
Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille,
joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan
keskinäisiä kohteliaisuuksia:
"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on
suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja
avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori
tyttö."
"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."
"Niinkuin lammas."
"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".
"_Ma foi_, aivan niin, toden totta... varakreivi."
Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa
ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.
"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle
maksaa!"
"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä
toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän,
vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".
"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"
"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette
neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."
"Hyvä, sangen hyvä!"
"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni
oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."
_"Pardieu!"_ huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.
"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean
suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.
"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään
otsaansa.
"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"
"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."
"Niin, eikö olekin?"
"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."
"Hyvä!"
"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"
"Ei, hän asuu Pariisissa."
"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"
"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin... minun
kälyni, niin en häntä enää pelkää... kun kerran olemme liitossa."
"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue
Saint-Honorén varrella, eikö niin?"
"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin
varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota
Taverneytä?"
"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs
aatos."
"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan
tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."
"Hyvästi siis, varakreivi... Mutta, muistaessani, te ette maininnut
minulle uuden ministeristön jäseniä?"
"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia...
Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri
d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."
-- Jota ei ehkä tapahdukaan, -- arveli marski, suoden varakreivi
Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.
Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi,
miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei
sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.
Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui
itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti,
väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli
hänelle tuonut.
Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli
jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä
ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:
"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli
tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen
kuninkaalle..."
"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.
"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun;
mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva
Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah,
tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää
marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt
sairas; hoida häntä huolellisesti."
Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni
Rafté työhuoneeseensa.
Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon,
isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui
syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli
osannut hänelle hankkia.