Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän
oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut,
aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt
selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla
rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki
itselleen ainoastaan toveria.
Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi
välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta
suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi
kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen
hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.
Mutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia
asiaansa.
Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet
etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi
häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla
tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä,
mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.
Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että
d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa
ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi,
ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva
Dubarryn korvien ohitse.
Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut
suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen,
pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.
Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään.
Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin
eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.
Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua
politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi
vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.
"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette
repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."
"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä
jo ministeristö?"
"On."
"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?"
"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä... Oi teitä naisia!
Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte,
eikö ole hankittava toinen?"
"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?"
Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin
loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären
olkapäätä.
"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni
moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin
rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.
"No", vastasi kreivitär, "voisihan niinkin olla".
"Todellako?... Teillä on siis ministeristö?"
"Yhtä hyvin kuin teilläkin on", vastasi kreivitär.
"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt
vähän teidänkin ehdokkaitanne..."
"Ei, sanokaa minulle ensin omanne."
"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni."
"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua
de Praslin?"
"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan
nähnyt merta."
"Mitä sanoittekaan?"
"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen
suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, --
kuvaani nimittäin."
"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?"
"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa."
"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?...
Totisesti, en."
"Parlamentin jäsen, kultaseni... Besançonin parlamentin
puheenjohtaja."
"Herra de Boynes?"
"Juuri hän... Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat... Tunnetteko
te tuotakin väkeä?"
"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää
parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on
airo."
"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi
minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."
"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?"
"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin
erikoistuntijan."
"Finanssimiehen?"
"Ei... vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet
minut puille paljaille."
"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?"
"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on
erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de
Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin
ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman
miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."
"No, kenet sitten? Voltairen?"
"Melkeinpä... Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."
"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"
"Asia oli jo päätetty... Minä olin kutsuttanut herran luokseni,
hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo
kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse,
kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne
Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."
"Hyi, hirveää!"
"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."
"Vastasiko hän teille niin?"
"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka
tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella
kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva
Dubarrya."
"Kyllä on mies tuo filosofinne!"
"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni...
ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin
kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi.
Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin
Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja
minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi
oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."
"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista
rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".
"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu."
"Kuka ei sitä olisi?... Entä ulkoasiain ministeriksi?"
"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette."
"Enhän tunne."
"No sitten: se, jota te ette tunne."
"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä."
"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne."
"Mainitsen ainoastaan yhden."
"Ette mainitse; te pelkäätte."
"Hän on marski."
"Mikä marski?" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen
hymyyn.
"Marski de Richelieu."
"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?"
"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?"
"Vanha pukki."
"Sire, teidän toverinne."
"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon."
"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän
perässään."
"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen,
jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut
minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin... ja meistä
sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut
suunniltani!"
"Te siis vihaatte heitä oikein?"
"Keitä?"
"Richelieu-sukuun kuuluvia."
"Minä kammoan heitä."
"Kaikkia?"
"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.
Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."
"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin
Richelieu-suvun jäseniä."
"Kah, niin, d'Aiguillon."
"No, entä hän?"
Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä
huoneessa korvat pystyssä.
"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen
tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän
on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa
itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."
"Hän on älykäs mies."
"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.
Kas siinä todellinen pääri!"
"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!"
Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli
kreivitärtä.
"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä,
jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja
karkoitettava maasta?"
Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken
te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt
teihin."
"Oho, kreivitär..."
"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin."
"Oh, se ei ollut mikään helppo asia."
"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia."
"Minäkö?"
"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?"
"Annoin potkun parlamentille."
"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat
jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti
tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa
d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."
"Enhän häntä eroitakaan."
"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena."
"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?"
"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut
virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."
"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi
ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."
"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat
sananne."
"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär."
"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin."
"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin
puolesta?"
"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja
ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."
"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja
minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole
niitä milloinkaan."
"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun
ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."
"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!"
"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle."
"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta."
"Sen minä kyllä ymmärrän... mutta myöhemmin... Ajatelkaa, että hän on
kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn
ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa
lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi
pysyä kauan pystyssä."
"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta."
"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin."
"Oh, oh, kreivitär!"
"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo
aivan heti."
"Minulla ei ole mitään antamista."
"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea
miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."
"No olkoon, saakoon hän sen."
"Kiitos", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; "kiitos!"
Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n
poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.
"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette
väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla... Väkeni on pitänyt
puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut
ruokaa."
"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani."
"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta."
"Päänsärkyä siis?"
"Niin, mitä kamalinta."
"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär."
"Minä teenkin sen heti, sire."
"Hyvästi sitten."
"Hyvästi, nimittäin näkemiin."
"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan
pois."
"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla",
sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein
sai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla
taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.
Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja
näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.
"Kuulkaas vielä, kreivitär", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman
takaisin.
"Mitä, sire?"
"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?"
"Mistä?"
"Siitä, että salkku vetäysi takaisin."
"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle
vielä viimeisen helisevän naurun.
Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime
letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.
Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua
d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät
tulisesti häneen luotuina.
Kreivitär punastui.
"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka..."
"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut... Kiitos,
madame, kiitos!"
"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti
hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että
teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."
"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole
muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."
"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen
majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."
Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä
kunnioittavasti.
Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää
sanaakaan.
Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin
kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:
"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta."
Herra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.
"Madame", sanoi hän, "minä lähden heti hänen luokseen".
"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin
mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää
kanssani illallista."
Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän
ja vilkastuttavan vertansa.
"Te ette ole nainen", sanoi hän, "te olette..."
"_L'ange_, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin
huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja
vieden häntä ruokapöytään.
Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana,
sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.