Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia
kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea
Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.
Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa
pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista
kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan
että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten
koko Ranskaa.
Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut
epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat
lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun
ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn
palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki
lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä
nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.
Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen
poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen
kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia
menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet
kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy
Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt
yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla
hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.
Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja
yksityiset henkilöt.
Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti
esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa
nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain
pyörre vieri hänen ohitseen.
Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja
onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat,
hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen
Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!
"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai
Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen
mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."
"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de
Richelieu.
"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."
"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja
haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin.
"Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."
"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."
"Minkä tähden, kreivitär?"
"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."
"Kuinka niin?"
"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."
Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.
"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin
hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja
ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa
herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain
juuressa."
"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi
kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme...
Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?..."
"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein,
joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa:
hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de
Choiseulin."
"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"
"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä
Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin
aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis
häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes
minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."
"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai
melkeinpä yksin."
"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö
niin, kreivitär?"
"Aivan niin, herttua. -- Tehän pidätte... sotaministerin paikasta
enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko
meriasiain osastoa?"
"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla
suurimmaksi hyödyksi."
"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut
ole teille vasten mieltä?"
"Ketkä niin?"
"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille
virkaveljiksi."
"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta
suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut
hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."
Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto
valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka
oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän
merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.
Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.
Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut
palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.
Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä
ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin
hänelle itselleen.
-- Kreivitär pitää enosta, -- ajatteli hän; -- hän alkaa pitää
myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.
Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului
huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija
ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.
Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli
yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon
oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä,
jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan
vanhuuteensa saakka.
Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen
otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia
uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä
sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja
surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt,
että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja
kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman
kantaa.
Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät
lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta.
Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa;
herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja
aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä
yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous
ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi
hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry
yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja
aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.
Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään
taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi
vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja
hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan
kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.
Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille,
että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan
Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa.
Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, -- joko
hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli
hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana
pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli
ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi
hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.
Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka
se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.
Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili
joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen
ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään
toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.
Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten
joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva
Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka
olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat _Lange_ ja
_ange_ [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin
aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei
neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät,
tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa
eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan
ymmärtää, -- ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, --
niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti
Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja
neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan
talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen
syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki
huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan
kuninkaalle.
Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen
katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin
mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä.
Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen
ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä
kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan
miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.
Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen
ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry
huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.
Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä
menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin
olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin
pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka
soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se
kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin
puhtaaseen kaikuun.
On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa
keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen
sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia.
Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen
tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti
kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa,
hänet levottomaksikin.
Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen
viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain
hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä
suhteista.
Aiguillonin herttua astui sisään.
Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin
varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista,
joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä.
Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen
rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti
taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan
verrattomana.
Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu
lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:
"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia
esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia
palvelijoitanne."
Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä
niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin,
joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi
kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen
jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.
"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta,
marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin
herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen
esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."
"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame",
vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.
"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?" kysyi kreivitär.
"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa", vastasi
d'Aiguillon.
"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra
de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."
D'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.
"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut
aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te
olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita
keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua,
tehän olette täällä kuin kotonanne."
Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat
suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen
takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa
käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten
koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi
kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa
sanottiin.
Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko
herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun
perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.
Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä
kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden
salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat;
ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.
Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana,
jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa
vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen
onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären
poistumista hyväkseen käyttäen -- suunnitelman, joka oli punottu
monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut,
ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri
koskaan vastustaa.
Hän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:
"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani."
"Niin, monsieur, sen näen."
"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota
pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."
D'Aiguillon kumarsi.
"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan,
jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä,
nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun
ministeristössä".
"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.
"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin
myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella
teitäkin, d'Aiguillon."
"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut
monesti kokea."
"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"
"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi
herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."
"Onko teillä tukijoita millään taholla?"
"Minullako? Ei ainoaakaan."
"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia
olisi tapahtunut?"
"Aivan varmaan, herra herttua."
"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi... Peijakas vie,
minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun
sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."
"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno."
"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että
tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa... Kuulepas, oletko
koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on
näytellyt täällä kymmenen vuotta?"
"Kyllä, se oli kaunis osa."
"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän
madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti
jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun
hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa
vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul
itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä... Sinä et
vastaa."
"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte
tarkoittamaan."
"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?"
"Tottahan."
"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta
näyttelemään."
D'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:
"Puhutteko te totta?"
"Kyllä; miksikä en?"
"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?"
"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet
minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän
hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame
de Pompadouria, sanotaan... Ja miksipä sitten ei?... No niin;
ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi
sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun
ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni,
joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa
Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun
olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"
"Eno!"
"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon
sinulle, -- pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä
rakastaisin tuota naista yli kaiken... mutta..."
D'Aiguillon rypisti kulmiaan.
"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman;
sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan,
minä jaan kahdelle henkilölle".
"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.
"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi
Richelieu. "_Parbleu_, olisiko se vaatimus... niin mainio nainen!"
Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:
"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea,
suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen...
Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"
"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"
"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa,
joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala
kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä
ole jo lumoissa... hullaantunut rakkaudesta?... Ohoi", huudahti vanha
marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta
kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan... sen nyt surukseni
näen!"
"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi
olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti
näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan
selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä
asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin
vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset.
Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te
olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."
"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä
voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?... Sinä olet hullu,
kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"
"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi
tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva
Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja
suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua
häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei
estettä."
"Mistä sitten?"
"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan
minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka
te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän
loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison
ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla
ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota
suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska
hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin
tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin
kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä
rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin
olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä
eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet
täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään,
niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."
Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella
äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen
mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:
-- Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä?
_Peste_, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä
varuillani.
Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin
sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen
herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta
uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut
menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään
varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.
"Sinä siis kieltäydyt?" kysyi Richelieu.
"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän
asiaa mahdottomana."
"Koeta edes, onneton!"
"Ja millä tavoin?"
"Olethan nyt meidän piiriämme... Sinä näet kreivittären joka päivä,
koeta kiehtoa häntä, morbleu!"
"Oman etuniko vuoksi... Ei, sitä minä en tee... Jos minä moinen
surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä
pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."
Marski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.
-- Nyt on teko saatu alkuun, -- ajatteli hän, -- taikka on
d'Aiguillon hölmö.
Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:
"Kuningas!"
"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua
täällä, minä livistän pois".
"Mutta minä sitten?" kysyi herttua.
"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne... jää
vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."
Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä
lähtiessään herttualle:
"Näkemiin, huomenna!"