Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli
kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan
gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:
"Herra de la Vrillière."
Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän
koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen
sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien
kasvolihastensa jännityksestä.
Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden
joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi
Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin
eivät olisi tienneet mistään.
Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään
kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.
"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.
"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista
kello kaksi iltapuolella."
"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"
"Linnassa, sire."
"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".
Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat
supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn
uhatessa.
Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää
pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta
seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.
Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin
levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua
de Choiseulin huoneisiin.
Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu
galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia
muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen
huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.
Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen
luokseen.
"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."
"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"
"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."
"Te luitte sen, herttua?"
"Luin."
"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"
"Arvostelkaa sitä itse."
Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän
hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut
mieleensä:
"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa,
pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette
kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä
kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de
Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa,
ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."
Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen
suhina.
"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi
Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella
nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.
"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta,
jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"
"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.
"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan
äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."
"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.
"Luultavasti hän tottelee."
"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka
seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.
"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.
"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"
"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.
"Yksinkö?"
"Aivan yksin, salkku kainalossa."
"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen
kohtaus?"
"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi
Jean.
Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul
ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki,
sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa
ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen
vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.
Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen;
kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.
"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.
_"Parbleu!"_
"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille
luitte?"
"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"
"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"
"Siitä tulee kauhea skandaali."
"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."
"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"
Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka
koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan
tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi
hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.
Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän
näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.
"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti,
olen juuri saanut uuden kirjeen."
"Niin, herrani", vastasi kuningas;
"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle,
ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän
majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin
tulin pyytämään selitystä."
"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje
paikkansa".
"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin
uskolliselle palvelijalle!"
"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään
narrin osaa."
"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi
lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".
"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää
teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne
Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."
"Se on totta, sire."
"Hän toi teille kirjeen."
"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"
"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli...
Oh, sire, kas tuossa... minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen
omin käsin."
Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin
kirjeestä.
"Sire..."...
"Älkää kieltäkö, herttua... te panitte sen kirjeen pieneen
rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."
Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.
"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte
rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän
Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan
lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että
olen asioista perillä, eikö niin?"
Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa,
kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin
häntä olisi kohdannut halvaus.
Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän
kaatunut maahan.
Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen
mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa
ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia
papereitaan.
Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.
Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka
loimautti koko Ranskan tuleen.
Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin
suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta
oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni,
koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka
persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen
ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.
Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli
lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se
lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla
ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois
sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle,
myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti
hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan
ja filosofian naisellisen Maecenaan.
Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla
tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta
se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.
Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono
kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen
kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun
kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan
tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun
sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten
esimerkiksi _Neljänkymmenen écun mies_, tai sellaisia neuvoja kuin
_Yhteiskunnallinen sopimus_, ja salaisesti sellaisia paljastuksia
kuin _Käsinkirjoitettuja uutisia_ ja _Kunnon kansalaisen omituisia
aatoksia_, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan
kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka
_ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo_,
kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien
hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten
uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin
mustempana kuin menneisyys oli ollut.
Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti
suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä
vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja.
Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet
sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä
kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan
kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa
jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.
Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma
vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti
kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa
ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien
ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan
epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.
Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai
osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.
Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, --
koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.
Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne
parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään
ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen
hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin
tervehdyksen.
Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien
päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja
vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.
Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että
häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän
hänen vaunuilleen.
Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän
oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen,
ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa
tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen
kukistuttuaan.
Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan
postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut
viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat
hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.
Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri
samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.
Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä,
jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi
takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen
tappionsa voittoriemun!
Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta
näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat
koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja
ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta
tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet
valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin
ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen
ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.
Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.
Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui
ilosta ja ylpeydestä.
"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.
"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan
majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä
hovisääntöjä kohtaan.
"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen
muuan innostunut ääni.
Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.
"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja
pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin
väistymään syrjään tien viereen.
Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa
innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"