Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo
ranskankielellä:
"Oletteko siellä?"
"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon
läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin
ihmisen ääneltä.
"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja
kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".
"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.
"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.
"Seuraan koko olemuksellani."
"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä
hetkellä?"
"Kaksi."
"Mitä sukupuolta?"
"Mies ja nainen."
"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."
"Herttua de Richelieu."
"Ja naisen?"
"Kreivitär Dubarry."
"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on..."
"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.
"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen
ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat
toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.
"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"
"Se rientää."
"Minne päin?"
"Länteen."
"Onko se kaukana täältä?"
"Oi, kaukana jo."
"Kenellä se on?"
"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset
saappaat."
"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"
"Ratsastaa."
"Minkälaisella hevosella?"
"Kirjavalla."
"Missä hänet näette?"
Tuli tuokion hiljaisuus.
"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.
"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."
"Mutta millä tiellä?"
"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."
"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin
virstanpatsas, viitta?"
"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät
hänen ohitseen, tulevat minua kohti."
"Minkälaiset vaunut?"
"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."
"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on",
vastasi ääni. "Lukekaa se."
"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä
kirjaimilla."
"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."
"En näe häntä enää."
"Miksi ette näe häntä enää?"
"Tie tekee mutkan."
"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."
"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."
"Mitä näette hevosen edessä?"
"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."
"Seuratkaa häntä yhä."
"Minä seuraan."
"Ja nyt?"
"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee
vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että
kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle
ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää
hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."
"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"
Ääni huokasi raskaasti.
"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."
"Ah, aivan ruhjottu."
"Väsymys kadotkoon."
"Ah."
"No nyt?"
"Kiitos."
"Oletteko väsynyt vielä?"
"En."
"Näettekö yhä pikalähetin?"
"Malttakaa... Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen
edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän
menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun
kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."
"Mitä näette?"
"Lähetti kumartaa."
"Kenen edessä?"
"Malttakaa... Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin
oveen."
"Minkälaisessa puvussa?"
"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."
"Onko hänellä arvomerkkejä?"
"Sininen ritarinauha kaulassa."
"Hänen kasvonsa?"
"En niitä näe... Ah!"
"Mitä nyt?"
"Hän kääntyy."
"Minkä näköinen hän on?"
"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."
"Ikänsä?"
"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."
Kreivitär kuiskasi marskille:
"Herttua, se on herttua."
Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:
-- Kyllä, hän se on... Mutta kuunnelkaa.
"Sitten?" käski Balsamo.
"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle..."
"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."
"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta
laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee
tarkkaavasti kirjeen."
"Entä sitten?"
"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu
mutisi:
"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän
kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."
"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.
"En voi."
"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt
siellä?"
"Olen."
"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."
"Nyt katson."
"Voitteko nyt lukea?"
"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."
"Lukekaa, minä tahdon."
Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.
"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.
'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.
"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär
yhtaikaa.
'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se
on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on
päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä
puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa.
Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista
tiedoista.'
-- Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen
vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'
Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella
vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen
piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli
juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?"
kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"
"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän
kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin,
jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."
"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa
hämmästyksestä. "Ja nyt?"
"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."
"Mitä hän lähetille sanoo?"
"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."
"Mitä se oli...?"
"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."
"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he
tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".
Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.
"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.
"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi.
Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta,
jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee
lippaan."
"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär
yhtaikaa kalman kalpeina.
"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.
"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun
vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin
kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään
maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."
"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."
"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"
"Aika ei ole vielä tullut."
"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan..."
Balsamo hymyili.
"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi
paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin
hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi
kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten
sieluista?"
"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi
kreivitär.
"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä
annan teille siihen tilaisuuden."
"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu,
voitettu, murskattu: minä uskon".
"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole
uskomista, se on näkemistä."
"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja
kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."
Balsamo hymyili.
"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän
kreivittäreltä.
"Sanokaa."
"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."
"Tehkää se, monsieur."
"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä
rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja
odota siellä minua. Mene, rakkaani!"
"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana
kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."
"Minä tulen."
Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin
tullessaankin.
Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt
pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti
kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä
sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin
muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.