Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli
pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli
ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa
hotellissaan.
Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun
kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja
oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin
sisäpalvelijan tapaan.
"Herra kreivi", kysyi rouva Dubarry; "tunnetteko minua?"
"Kyllä hyvin, kreivitär", vastasi Balsamo.
Richelieu pysyi taempana.
"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur."
"Hän on minun intendenttini", sanoi kreivitär.
"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua
de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen
kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."
"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.
"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa
henkemme."
"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt,
herttua?"
"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua
kummastellen.
"Niin, monseigneur, -- Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte
siellä lähettiläänä."
"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."
Balsamo hymyili.
"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän
kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte
saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa
mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni...
Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja
Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."
"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä
ikäinen", keskeytti marski.
"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin
että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; -- uskotteko
nyt häneen?"
"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi
Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin
teidän nimenne oli..."
"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä
jokaisen uuden sukupolven muuttuessa... ja vuonna 1725 oli meillä
muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla _us_ tai _os_ taikka
_as_; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut
päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. --
Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär,
ja samoin teitä, hyvä herttua..."
"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä."
"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on
tullut teille aivan luonnostansa."
"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne
kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se
milloinkaan."
"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame."
"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se
johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta,
joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."
"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla..."
vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."
"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt,
herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"
"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka
saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu
olivat niin levottomia.
"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin
parannuskeinon", lisäsi marski.
"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?"
"Niin; sen nimi on Choiseul."
"Ja te tahtoisitte siitä päästä?"
"Kyllä, suuri noita, juuri niin."
"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys
ammattikunniastanne."
"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame.
Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne
ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"
"Minä tunnustan, herra kreivi, -- _ma foi_, onhan ihanaa, että saa
kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista
tavoistaan."
Balsamo hymyili.
"Puhukaa", sanoi hän, "olkaa suora".
"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan", vastasi herttua.
"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?"
"Se on totta."
"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän
puhunut minulle mitään."
"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin
ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.
"Miksikä ette, herttua?"
"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne
korviin saakka."
"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut
poskeni, eikä punastusta näy."
"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa
nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"
"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja."
"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin."
"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo
vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.
"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain
närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea... Kuinkas sen nyt
sanoisinkaan?"
"Miten pitkäpiimäinen te olette", huudahti kreivitär.
"Te siis tahdotte, että puhun?"
"Tahdon!"
"Aivan jyrkästi?"
"Tietysti; johan olen sen sanonut!"
"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta
hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun
keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."
"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua", huomautti rouva
Dubarry.
"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No
niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista
eliksiriä... teidän täytyisi..."
"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla
huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.
"Aivan niin."
"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.
Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."
"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?" jatkoi herttua de
Richelieu.
"Herttua!" huudahti kreivitär.
"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse
tätä."
"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt,
kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole
kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta
Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä
kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta.
Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan
vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."
"Se on totta", myönsi marski. "Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa
keino."
"Niinkö luulette?"
"_Dame_, keksikää siis parempi."
"No, luulenpa, että se on helppoa."
"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään
ymmälleen."
"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa
kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, -- katsoen tietysti
kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele
pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."
"Mitä hän sitten tekee?"
"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee
parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."
"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin."
"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille,
ettei heitä rangaista."
"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada
tietää."
"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle
muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan
pelästyneitä?"
"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut."
"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin
että hän vetäysi syrjään."
"Se on totta."
"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin
mitä uskotellaan?"
"Rouva Grammontia täytyy syyttää."
"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!..." virkkoi marski.
"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen", jatkoi kreivitär.
"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että
Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"
"Ei mitenkään!" huudahti kreivitär.
"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin
petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja
vakuuttavasti hänen majesteetilleen".
Marski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen
nauruun.
"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra
de Choiseul kiinni itse työssä... siinä kaikki... ei muka muuta
mitään!"
Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin
ilonpuuska loppui.
"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja
johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".
"Tehdään se."
"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen
ylläpitäjäksi?"
"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?"
"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia
vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"
"Kyllä luullaan; mutta todistukset?..."
"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären
julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin
karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle
luvannut?"
"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär;
"mutta sekin täytyisi todistaa... Jos minä vain sen voisin!"
"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi
kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:
"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!"
"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan
niin... sellainen pikkuasia..."
"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?" jatkoi kreivi.
"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti
rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä
olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole
onnistunut."
"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame", vastasi
Balsamo.
"Kuinka tarkoitatte?" äännähti kreivitär.
"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä..."
"Mitä?"
"Auttanut teidät pulasta."
"Te?"
"Minä."
"Onko jo nyt liian myöhäistä?"
Balsamo hymyili.
"Myöhäistä ei ole mikään koskaan."
"Oi, rakas kreivi...", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.
"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?"
"Oi, tahtoisin."
"Rouva de Grammontin kirjeen?"
"Jos se vain on mahdollista."
"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa
kohdassa?"
"Niin, jos saisin... antaisin vaikka toisen silmäni."
"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon
kirjeen..."
"Annatte?"
"Annan sen teille ilmaiseksi."
Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä
tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin,
sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."
Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää
hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.
Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi
ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.
"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi
Richelieu, kun Balsamo lopetti.
"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin
kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie
paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."
"Taivaan Jumala!" huudahti marski. "Puhutteko te totta, herra
Balsamo?"
"Minä puhun aina totta, herra marski."
"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?"
"Varmasti, herra marski."
"Hän olisi ollut niin varomaton!"
"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta."
Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua
sanaakaan.
"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin
herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont
olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle
alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen...
Sitäpaitsi... saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se
täytynyt saada myöskin lukea."
"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt
itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.
Balsamo pudisti päätänsä.
"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka
murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen... mutta ei
miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä... Hyi, minäkö
kirjeitä murtamassa!... Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra
de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta
neuvoa... hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa.
Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa
minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"
"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.
"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä
ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de
Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te
hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te
ette sitä usko."
"Niin, niin, mutta... mutta..."
"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on
siitä jäljennös."
"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti
Richelieu.
"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te
tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka
on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."
"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte
hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"
"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en _minä_ ole
lähtenyt hakemaan _teitä_ kuninkaan metsästysretkellä."
"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä
rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."
"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame."
"Pyydän... lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää,
jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette
saanut ilmi moisia salaisuuksia?"
"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan
kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle
ääni."
"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa
tällaista ääni?"
"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää."
"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut
veljelleen?"
"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni."
"Sepä on ihmeellistä."
"Mutta te ette sitä usko?"
"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun
pitäisi uskoa tuollaista?"
"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti,
joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"
"_Dame_!" huudahti kreivitär.
"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua
vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on
etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."
Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että
kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja
itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän
läikän niskassaan ja sydämessään.
"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen
ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun
sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te,
herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan
aarteeni ja annan siitä muillekin... Haluttaisiko teitä suuresti
kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"
"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin,
ettei olisi vapissut.
"Kyllä", soperteli kreivitär.
"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.
Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"
"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja
pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."
"Entä te, herra herttua?"
"Niinkuin kreivitärkin... ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni
toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin
kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen
kieltä."
Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei
pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.
"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi
vaikutuksille", lisäsi Balsamo.
Kreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä
huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla
äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä
lukijoillemme käännämme:
"Ystäväni... kuuletko minua?... Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta
ja soita kaksi kertaa."
Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja
kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa
jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi
selvästi kaksi kertaa.
Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla
hikeä otsaltaan.
"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina
marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana
silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni
lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä
olevaan huoneeseen."
Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja
että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa,
niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.
"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka
rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"
"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa."
"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme."
"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä,
mitä minä itse sanon."
"Ja nyt on piru tullut?"
"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?"
"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua."
"Manata voi jokaista henkiolentoa."
"Ja sellainen yliluonnon olentoko...?"
Balsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen
oven.
"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur."
"Minua peloittaa", sanoi kreivitär; "entä te, herttua?"
"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin
Mahonin tai Filipsburgin kentällä."
"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte
kuulla", sanoi Balsamo.
Ja hän kääntyi oveen päin.