Kello oli kuusi illalla.
Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen
olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan
vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen
pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.
Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin
katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä
Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän
ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.
Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän
saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti
luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi
Balsamoa hirmuvaltiaakseen.
Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin
pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten
sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon
hän vaati Lorenzaa alistumaan.
Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti.
Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton
valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.
"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi
moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi
ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti,
niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei
teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää
olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken
puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte.
Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi
ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin
siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa
tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla
tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette
tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet
naiset kateelliseksi?"
"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.
Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.
"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään",
sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan
kohtaloanne".
"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en
valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää
koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani
käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen
samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä:
ne kuolevat, mutta ne eivät laula."
Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.
"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa
alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka
rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"
"En."
"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."
"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"
Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.
"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla
niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä,
jos tulette sairaaksi."
"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran
tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".
Balsamon pintaa väristi.
"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi
Lorenza vihasta suunniltaan.
Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja
uhkaavalla äänellä hän sanoi:
"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä
_parantaa_, mutta minä _herätän_ teidät ylös _kuolleista_!"
Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon
mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.
Niin pelastui Balsamo siitä pelosta.
Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon
syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.
Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli
suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli
mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz
soitti.
Se kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.
"Pikaviesti", sanoi Balsamo.
Lyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.
"Ja kiireellinen", jatkoi Balsamo.
"Ah, minä pääsen siis teistä!" huudahti Lorenza.
Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.
"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran:
eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin,
Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se
ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."
Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät
haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi
hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli
liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet
silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi
nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.
Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt
elonmerkkiäkään.
Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.
Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen
liikkeitään kiihkein silmin.
-- Niin, -- tuumi Balsamo itsekseen, -- sinä tahdot nähdä, mitä tietä
minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, --
voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät,
siksi sinä seuraat minua silmilläsi.
Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin
vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista
kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin
tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:
"Nukkukaa."
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka
varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten
alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat
sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.
Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin
kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.
Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys
itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen
otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen
silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin
lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä
päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.
Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata
itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti,
riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.
Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli
pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut
saappaat.
Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies;
ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että
olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä
olennolta.
Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän
taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu
tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta
mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.
Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi
siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut
huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni
paneminen.
Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta,
joka hänellä oli kädessään.
Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.
"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.
"Rouenista, mestari."
"Mikä mies olet?"
"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti."
"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?"
"Suurkoptin tahto."
"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?"
"Olla salaamatta mitään mestarilta."
"Minnekä nyt menet?"
"Versaillesiin."
"Mitä sinne viet?"
"Kirjettä."
"Kenelle?"
"Ministerille."
"Anna tänne."
Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta
laukusta, joka hänellä oli selässään.
"Tuleeko minun odottaa?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Minä odotan."
"Fritz."
Saksalainen ilmestyi huoneeseen.
"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin."
"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen
taikauskoisesti peloissaan.
"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen
huoneeseen.
Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua
kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet
säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän
huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.
Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan
huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.
Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana
ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli
suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten
pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.
"Näetkö?" kysyi Balsamo.
"Kyllä, minä näen", vastasi Lorenza.
"Mikä minulla on kädessäni?"
"Kirje."
"Voitko sen lukea?"
"Voin."
"No luepas."
Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana
sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin
Lorenza ne lausui: