Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä
vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu
iltapuolen metsästys.
Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä
ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.
Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin
Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen
villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka
tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi
pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä
johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa
hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska
kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa,
oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää
siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken
varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.
Samoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen
metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina,
ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin
mielentilansa mukaan.
Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello
neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty
irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään
asti.
Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti
kuin kuningas peuraa.
Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku
esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.
Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen
vastustajan kuin hän oli itsekin.
Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa
herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi
peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin
annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he
yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja
särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla
pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi
ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta
ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.
Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi
kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja
saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.
"Kas, jokin onnettomuus", virkkoi kreivitär tyynesti.
"_Ma foi_, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa
eivät tunteet ole muodissa. "_Ma foi_, vaunut ovat sirpaleina."
"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär.
"Katsokaapas tuonne, herttua."
"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu."
"Onko se mies vai nainen?"
"En tiedä, näköni on niin heikko."
"Kas, nyt hän tervehtii meitä."
"Siinä tapauksessa hän ei ole kuollut."
Ja Richelieu nosti varmuuden vuoksi kolmikolkkaista hattuaan.
"Kuinka, kreivitär", sanoi marski, "minusta näyttää..."
"Minusta myöskin..."
"Että se on hänen ylhäisyytensä prinssi Louis."
"Kardinaali Rohan omassa persoonassaan."
"Hittoako hän siellä tekee?" kysyi herttua.
"Mennään katsomaan", vastasi kreivitär. "Champagne, aja noiden
kaatuneiden vaunujen luo."
Kreivittären kuski käänsi heti syrjään tieltä ja ajoi metsään.
"_Ma foi_, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali", sanoi marski
Richelieu.
Ja niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon
odottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.
Nähdessään rouva Dubarryn tulevan luokseen nousi hän ylös.
"Syvästi kunnioittaen, rouva kreivitär", alkoi hän.
"Mitä, tekö täällä, kardinaali?"
"Minä juuri."
"Käyden?"
"En; istuen."
"Oletteko saanut vamman?"
"En pienintäkään."
"Mutta miksi tuossa asemassa?"
"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön,
jonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki
metsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi,
että kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi."
"Älkää olko millännekään, kardinaali", sutkautti kreivitär;
"ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki
kylkiluunne".
"Se on ehkä totta."
"Iloitkaa siis vain."
"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy
odottaa, ja se on sietämätöntä."
"Odottaako, prinssi? Joku Rohanko odottaisi?"
"Täytyy."
"_Ma foi_, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin
jättäisin teidät tänne."
"Toden totta, madame, te saatte minut suorastaan noloksi."
"Tulkaa tänne vaunuihin, prinssi, tulkaa."
"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana
metsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi."
"Mutta jospa hän on mennyt toista tietä?"
"No, ei sitten väliä."
"Monseigneur, pyydän teitä kuitenkin."
"Ei, kiitän syvimmästi."
"Mutta miksikä ette tule?"
"En tahdo teitä vaivata."
"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani
pitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito."
Kardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi
tulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta
hänen vaunuihinsa.
Herttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja
asettunut etuistuimelle.
Kardinaali ryhtyi kursailemaan, mutta herttua oli taipumaton.
Kreivittären hevoset ottivat pian takaisin hukatun ajan.
"Anteeksi, monseigneur", sanoi kreivitär kardinaalille, "mutta teidän
ylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?"
"Kuinka niin?"
"Koska näen nyt teidät ensi kertaa mukana tällaisissa huvituksissa."
"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään
kunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen
majesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli
tärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en
saakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu
kaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen."
"Kuulittekos, madame", virkkoi herttua nauraen, "monseigneur
tunnustaa suoraan asiansa... monseigneurilla on kohtaus".
"Jonne minä en pääse, toistan sen", vastasi kardinaali,
"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?" kysyi
kreivitär.
_"Dame"_, huudahti prinssi, "ei, ellei ihmettä tapahdu".
Herttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana "ihme" toi heidän
Hiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.
"_Ma foi_, prinssi", sanoi kreivitär, "koska tässä puhutte ihmeestä,
niin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun
kirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen".
"Mihinkä, madame?"
"Ihmeisiin, _parbleu_!" huudahti herttua.
"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame", vastasi kardinaali
koettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.
"Oh, minä en tarkoita Vanhan Testamentin ihmeitä", vastasi kreivitär.
"Mutta mitä ihmeitä te sitten tarkoitatte, madame?"
"Nykyajan ihmeitä."
"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa", virkkoi
kardinaali. "Ja kuitenkin..."
"Kuitenkin, mitä?"
"_Ma foi_, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen
uskomatonta, ellei suorastaan ihmettä."
"Vai sellaista olette nähnyt, prinssi?"
"Olen, kunniasanallani."
"Tiedättehän, madame", virkkoi Richelieu, "että hänen ylhäisyytensä
väitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene
aivan oikeaoppista".
"Ei, mutta sen sijaan ehkä varsin mukavaa", virkkoi kreivitär.
"Mutta mitä te näitte, prinssi?"
"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta."
"Oho, tämähän tuntuu aivan vakavalta."
"Niin on asia, madame."
"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin
ette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?"
"En, sitä minä en ole tehnyt."
"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja
minä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria."
"Aivanko totta?"
"Kautta kunniani."
"Käyttäkää siis minun taikuriani."
"Sitä juuri toivoisin."
"Hän on kyllä valmis teitä palvelemaan, kreivitär."
"Ja minuako myöskin, prinssi?" kysyi herttua de Richelieu.
"Kyllä, teitä myöskin, herttua."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Kreivi de Fenix."
Rouva Dubarry ja herttua kalpenivat ja katsahtivat toisiinsa.
"Se on merkillistä!" huudahtivat he molemmat yhtaikaa.
"Tunnetteko te hänet?" kysyi kardinaali.
"Emme. Mutta te pidätte häntä todellakin noitana?"
"Kymmenen veroisena."
"Oletteko puhunut hänen kanssaan?"
"Olen."
"Ja havainnutko hänet...?"
"Oikeaksi taikuriksi."
"Mutta missä tilaisuudessa?"
"Hm..." Kardinaali epäröi, sanoako, jossa annoin hänen povata
itselleni.
"Ja povasiko hän totta?"
"Kertoi nimittäin minulle asioita haudan tuolta puolelta."
"Ja hänellä ei ole muuta nimeä kuin tuo kreivi de Fenix?"
"Kyllä: olen kuullut häntä mainittavan myöskin nimellä..."
"Sanokaa jo, monseigneur", äännähti kreivitär maltittomana.
"Josef Balsamo, madame."
Kreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski
katseli kreivittäreen.
"Onko pahahenki hyvin musta?" kysäisi rouva Dubarry äkkiä.
"Pahahenkikö, kreivitär? Häntä minä en ole nähnyt."
"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär", huudahti
Richelieu. "Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!"
"Povattiinko teille sitten näyttämättä paholaista?" kysyi kreivitär.
"Kyllä", vastasi kardinaali. "Häntä näytetään ainoastaan huonommalle
väelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin."
"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin
verran paholaisenkin temppuja alla", jatkoi kreivitär.
"_Dame_, niin luulen."
"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka
löyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?"
"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen
mies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen
kohteliaasti vastaan."
"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne,
kreivitär?" kysyi marski de Richelieu.
"Minun täytyy myöntää, että mieleni tekee kovasti."
"Antakaa, siis, madame."
"Mutta missä sen saa tehdä?" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että
kardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.
Kardinaali vastasi:
"Eräässä oikein sievästi sisustetussa huoneessa."
Kreivitär saattoi tuskin salata maltittomuuttaan.
"No, mutta talo?" kysyi hän.
"Oikea talo, vaikka hiukan omituista arkkitehtuuria."
Kreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti
ymmärrettiin.
Richelieu riensi häntä auttamaan.
"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun
ei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?" sanoi herttua.
"Taikurin asuntoako?"
"Niin."
"Niin."
"Ahaa", vastasi kardinaali. "No, _ma foi_, malttakaas... Voinkohan...
niin... olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein
bulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen
varrella... Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin
sillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi."
"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne
puolesta kaikki?"
"Enpäs, _ma foi_, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän",
virkkoi kardinaali; "mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni
tietää sen varmaan".
"Se on hyvä", sanoi marski de Richelieu. "Hänet otettiinkin tuonne
taakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä."
Ja herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli
solmittu kiinni ajajan pikkusormeen.
Kuski pysäytti hevoset niin rajusti, että niiden jäntevät reidet
vapisivat.
"Olive, oletko sinä siellä?" huusi kardinaali.
"Olen, monseigneur."
"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa,
etäällä?"
Lakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi
näyttämästä sitä kuulleensa.
"Maraisin korttelissako?" toisti hän ja oli miettivinään ympäri
päänsä.
"Niin, lähellä bulevardia."
"Minä päivänä, monseigneur?"
"Silloin kun tulin takaisin Saint-Denisistä."
"Saint-Denisistä?" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja
näyttääkseen luonnollisemmalta.
"Niin juuri, sieltä; vaunut odottelivat minua bulevardilla,
muistaakseni."
"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin", vastasi Olive. "Muuan mies
tuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen
muistan."
"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!" vastasi
kardinaali.
"Mitä monseigneur sitten tahtoo?"
"Tietää tuon kadun nimen."
"Rue Saint-Claude, monseigneur."
"Claude, sehän se oli!" huudahti kardinaali. "Olisin vaikka voinut
lyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli."
"Rue Saint-Claude!" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa
niin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa
salaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta,
keskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:
"Kreivitär, tuolla on kuningas."
"Missä?"
"Tuolla, katsokaa."
"Kuningas, kuningas!" huudahti kreivitär. "Käännä vasemmalle,
Champagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe."
"Ja miksikä niin, kreivitär?" kysyi kardinaali pelästyneenä. "Minä
luulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa
luokse."
"Ah, sehän oli totta. Te haluatte nähdä kuningasta, te."
"Pelkästään sitä varten tänne tulinkin, madame."
"No, te saatte ajaa kuninkaan luo."
"Mutta entä te?"
"Me jäämme tänne."
"Mutta, kreivitär..."
"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista
asioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa,
teillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!"
Champagne pysäytti heti.
"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä
kuninkaan luokse."
"Hm, yksinänikö, kreivitär?"
"Tehän toivoitte saavanne puhella kuninkaan kanssa, herra kardinaali."
"Se on totta."
"Nyt saatte hänet aivan kokonaan haltuunne."
"Oi, te kukkuroitte minut kohteliaisuudella."
Ja kirkkoruhtinas suuteli hienosti rouva Dubarryn kättä.
"Mutta te, madame, minnekä te vetäydytte?" kysyi hän.
"Tänne vain, tammistoon."
"Kuningas lähtee etsimään teitä."
"Sen parempi."
"Hän tulee kovin rauhattomaksi, kun ei näe teitä."
"Ja se kiusaa häntä, sitä minä tahdonkin."
"Te olette jumalallinen, kreivitär."
"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne,
kun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa."
"Tottelen, rouva kreivitär."
"Hyvästi, herttua", sanoi kardinaali.
"Näkemiin, monseigneur", vastasi herttua.
Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär,
viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat
alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään
nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen
kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä
silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän
saattoivatkin helposti nähdä.
Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen
ja veti hänet mukaansa metsikköön.
"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon
kardinaalin luoksemme".
"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.
"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."
"Me siis menemme hänen luokseen?"
"Tietysti. Mutta..."
"Mitä mutta, kreivitär?"
"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"
"Ketä?"
"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen."
"Oi, hemmetti!"
"Entä te, uskotteko te ennustuksiin?"
"Hm, en voi kieltää, kreivitär."
"Tuo minun kohtaukseni taikurin kanssa..."
"On selvä todistus. Ja minä itsekin"... sanoi vanha marski raaputellen
korvallistaan.
"Niin mitä, te itse?"
"Minäkin tutustuin kerran erääseen taikuriin..."
"Niinkö?"
"Sellaiseen, joka teki minulle kerran hyvän palveluksen."
"Minkä palveluksen, herttua?"
"Herätti minut kuolleista."
"Herätti kuolleista? Teidätkö?"
"Aivan niin, minä olin suorastaan kuollut."
"Kertokaa minulle tuo, herttua."
"Mennään siis piiloon."
"Herttua, te olette aika pelkuri."
"Enpä suinkaan. Minä olen viisas, siinä kaikki."
"Olemmeko tässä nyt turvassa?"
"Luulenpa."
"No, antaa tarinan tulla."
"Se on tällainen. -- Minä olin silloin Wienissä. -- Se tapahtui
siihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. -- Minua pistettiin
eräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka,
ja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin
maasta. Olin kuollut."
"Kuinka, kuollutko?"
"_Ma foi_, melkein kuollut. -- Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy,
ketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen
minä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en
tiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan
jälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut."
"Se oli Jumalan ihmetyö, herttua."
"Ei, päinvastoin pelkään ja uskon, että se oli paholaisen ihmetyö."
"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne
veitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne
vielä?"
"Sitä epäilen, ellei hän ole keksinyt kultatinktuuria."
"Niinkuin te, marski?"
"Uskotteko tekin noita juttuja?"
"Minä uskon vaikka mitä. Oliko hän vanha?"
"Itse Metusalem."
"Ja hänen nimensä?"
"Komea kreikkalainen nimi: Althotas."
"Oh, sehän on kauhea nimi, marski."
"Eikö olekin, madame?"
"Herttua, tuossa tulevat vaunut takaisin."
"Oivallista."
"Onko asia päätetty?"
"Kyllä, kautta kunniani."
"Me lähdemme Pariisiin?"
"Pariisiin."
"Rue Saint-Claudelle?"
"Jos tahdotte... Mutta kuningas kun odottaa..."
"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli
päättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi
raivostua, Ranska!"
"Mutta ehkä luullaan, että teidät on ryöstetty, että olette
harhautunut."
"Sitä suuremmalla syyllä, kun minut on nähty teidän seurassanne,
marski."
"Kuulkaa, kreivitär, minä olen vuorostani suora: minä pelkään!"
"Mitä?"
"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun
naurunalaiseksi."
"Silloin nauretaan meille molemmille, koska lähden sinne teidän
seurassanne."
"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos
minut petätte, niin minä sanon..."
"Mitä sanotte?"
"Että te läksitte sinne minut kanssani kahden."
"Teitä ei uskota, herttua."
"Oho, jos vain hänen majesteettinsa ei olisi niin lähellä..."
"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua
nähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin
kaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa."