Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen
metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia
ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä
salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat
kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut
ruudin hajua vainuten.
Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu,
heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan
toisiinsa.
Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma
epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan
mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he
nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät
he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu
todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni
yhä huolettomasti kuten ennenkin.
Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen
petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun
marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen
palatsinsa pihalle.
"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle,
olematta vieraista tuonaankaan.
Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka
hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa
leveimpään kohtaan.
Zamore kirkui kuin syötävä.
Chon juoksi hätään.
"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!" huudahti Chon.
"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä
kreivitärtä heti paikalla".
Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan
ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi
kampausvaippaansa verhottuna sisään.
"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli
heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa
sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.
"Sama, sama, _pardieu_", sanoi Jean. "Tuo Choiseul taas!"
"Kuinka niin?"
"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on
varmempi kuin koskaan ennen".
Kreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.
"Entäpä tämä?" kysäisi hän nauraen.
"Luitteko sen oikein, kreivitär?" kysyi marski.
"No, tottahan lukea osaan, herttua", vastasi rouva Dubarry.
"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?"
"Kyllä toki, lukekaa."
Herttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:
'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan.
Sen minä sitoudun tekemään.
_Ludvig_.'
"Tuntuuko selvältä?" kysyi kreivitär.
"Aivan selvältä", vastasi marski irvistäen.
"No, entäpä nyt?" kysyi Jean.
"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään."
"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen
'huomenna' on siis _tänään_."
"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty,
niin on _huomen_ aina _seuraava_ päivä sen päivän jälkeen,
jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la
Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani,
on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat:
'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: _ei milloinkaan_."
"Kuningas antoi meille pitkän nenän", sanoi Jean raivoissaan.
"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta;
sellainen teko on kelvotonta..."
"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä", virkkoi
Richelieu.
"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!" vastasi kreivitär kuohahtaen.
"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen",
sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä
petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."
"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se
nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.
"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen
palveluksestaan."
"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa
kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita
kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin
tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte
sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei
huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti
kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä,
joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat
kiitoksensa."
"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea
leikkiä."
"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi
Jeanilta."
"Ei, _pardieu_, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas
halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan
kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."
"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären
huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin
uusi epätoivoisen Nioben patsas.
"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan
olla, saadaanpas nähdä... Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin
metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".
"Oikein", sanoi Jean.
"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia
ilmeitä... Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa,
anteeksi."
"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni
aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua
politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus
meidät siihen korvia myöten... Te siis sanotte...?"
"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa,
kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy
kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos
hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän..."
"Mitä?"
"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär.
Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta
mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton..."
Kreivitär aprikoi.
"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset
tavat", jatkoi herttua.
"Jos hänestä tulisi siveä!" huudahti Jean kauhun vallassa.
"Kuka sen takaa, kreivitär?" virkkoi Richelieu, "vaihtelu viehättää".
"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena,
"sitä minä en luule".
"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa
pirusta, joka rupesi munkiksi... Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."
"Niin, sitä ei saa tehdä", toisti Jean.
"Mutta minä halkean raivosta!"
"Sen minä kyllä uskon, _parbleu_; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää
antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata.
Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."
"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?"
"Se olisi viisasta."
"Entä te itse, herttua?"
"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen
sinne."
"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär
nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.
"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan,
"se on liian suuri onni..."
"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?"
"Minäkö? Jumala varjelkoon!"
"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan."
"Minä en tahdo nolata itseäni."
"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!" huudahti rouva
Dubarry.
"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi
koskaan!"
"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?"
"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la
dauphinen kanssa."
"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla
tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita.
Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."
"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen
rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun
teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en
epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."
"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä
saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä
kuunnella ja puhutella ketään."
"Eikö edes kuningasta?"
"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee
epätoivosta hulluksi."
"Hyvä, se on sotataitoa, se."
"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin
tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."
"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?"
"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua."
"Hyvä, minä ajattelen, että..."
"Että?"
"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät
meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että _Nouvelles à la main_
hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; _Le Gazetier cuirassé_ ampuu
meitä kyrassiemme rakoon; että _La Journal des Observateurs_
tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme
sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."
"Ja loppupontenne, on?..." kysyi herttua.
"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja
voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."
"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.
"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."
"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry
kääntyen herttua de Richelieun puoleen.
"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää,
huomenna niittää."
Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla
liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi
sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta
Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen
päästäen taskuunsa.
Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli
käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen
permannolla.
"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun
taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen
herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja
sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia
naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"
"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään
tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa
hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin
peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa,
surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"
Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa,
varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä
köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.
"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras,
jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään
sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis... eikö
niin, kreivitär?"
"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä
minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä
vuosittain."
Seinäkello löi.
"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein
valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne
täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten
noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki
tehdään?"
"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät
Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."
"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut
ohjelmaa."
"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne
alkaa."
"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti
on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."
"Herra d'Aiguillon?"
"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin
ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."
"Ja te toivotte jotakin hänestä?"
"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia."
"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi
ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."
"Joten siis...?"
"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra
de Choiseulia."
"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?"
"Tietysti."
"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat
kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te,
kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne
menettämään hänen rakkauttansa."
"_Dame_, saattaapa pohtia asiaa."
"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu
paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä
karkoittaaksenne hänet siitä pois."
"Niin, tosiaan ihmettä", toisti Jeannette.
"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä", jatkoi
herttua.
"Ah", vastasi rouva Dubarry, "minä tunnen vielä yhden, joka osaa!"
"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?"
"_Ma foi_, sitä tarkoitan."
"Ettekä ole sitä sanonut minulle?"
"Minä muistin sen vasta nyt, herttua."
"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?"
"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo."
"Ohoh... Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin
esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa
mukaan."
"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen
vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies,
joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja
ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".
"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin,
että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"
"Sitä en laisinkaan epäile."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä."
"Missä hän oleksii?"
"Oh, sitä minä juuri en tiedä."
"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?"
"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa."
"Mitä te hänelle lupasitte?"
"Kaiken, mitä hän tahtoi."
"Ja hän ei ole tullut?"
"Ei."
"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä
ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada
käsiimme."
"Niin, mutta millä tavoin?"
"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?"
"Hänellä on niitä kaksi."
"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?"
"Kreivi de Fenix."
"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?"
"Juuri hän."
"Tuo preussilainen?"
"Sama mies."
"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen
lopussa on ollut i tai o."
"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin
haluatte."
"Mikä se sitten on?"
"Josef Balsamo."
"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?"
"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka
hänet tuntee."
"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla
yksi."
"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de
Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.