Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki
sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä
vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät
ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin
palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä,
miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le
Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka,
mutta ei ihmisen asuinsija.
Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin,
saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa
elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.
Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli
Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän
raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin
pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän
puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.
Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki.
Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen
sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä
koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto.
Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja
tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä
kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta,
alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu
kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut
ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin
päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä
niinkuin luostarissa.
Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa
oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin
matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.
Pohjakerrassa olivat keittiöt.
Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.
Kas tällainen oli Pikku Trianon.
Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli,
jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja
sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi
talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.
Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja
avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle
suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan
sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla
varustetut ikkunat.
Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin
Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka
yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.
Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli
aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin
äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää
ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa,
dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.
Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään
soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa
itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja
suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen
majesteettinsa perhekoti.
"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki
nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee
vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet
itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri
eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."
"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo
huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen
olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään
paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.
Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla
mittaamassa auringon korkeutta.
Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei
puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.
Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa
saattoi sen kuulla:
"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan
tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."
"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään
pensasryhmän sisästä.
Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään
miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja
piirustimia.
"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".
"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on
sukumme perinvammoja."
"Te aiotte täällä rakennuttaa?"
"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on
ikävä."
"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne
sanat."
"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.
"Nimittäin pitää ikävää?"
"Ei, vaan koetella hankkia huvia."
"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?"
kysyi herra de Choiseul.
"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."
"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.
"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä
tulee minun mieltymyksiini..."
"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"
"Luontoon."
"Ahaa, niinkuin filosofit."
"Tai niinkuin englantilaiset."
"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte
sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin
neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."
"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan
suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."
"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas.
"Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin
puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."
"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä
näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen
asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka
ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden
kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita
tahi terasseja."
"No, onko se sitten rumaa?"
"Se ei ole luonnollista."
"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas
paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te
aiotte tehdä minun Trianonilleni?"
"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä,
taloja, vuoria, niittyjä."
"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.
"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee",
vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen
sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille
synkintä totuutta.
"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"
"Minä aion säilyttää rakennukset."
"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin
metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja,
eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää,
ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia... Jos sen
tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."
"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."
"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki?
Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille
kahdelle."
"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."
Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.
"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti
otsalleen.
"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.
"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.
"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.
"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.
"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."
"Ihastuttava tyttö. -- Mitä te hänellä teette?..."
"Otin hänet esilukijakseni."
"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla
varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos,
taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että
häntä tarkasteltiin.
"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.
"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."
"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi
joutua epäsuosioon."
"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.
"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."
"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.
"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."
"Onko hän ollut täällä jo kauan?"
"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan
hänet luokseni."
"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV.
"Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut
kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei
sieltä näe kunnolleen mitään."
"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen
kodikkaat."
"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.
"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine,
ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.
"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"
"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston
istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin..."
"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois
kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa
hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."
"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä
on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka
ymmärtää kaikkea niin hyvin".
Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.
He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan
vievän portin ohitse.
Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja
suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.
"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.
"Ei vielä ketään, sire."
"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"
"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan
ja tavaroitaan."
"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.
"Niin, sire."
"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."
"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen
keittiötarhan puolella."
"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.
Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa
oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.
Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja,
kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka
neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.
"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te
tahdotte mullistaa puutarhan... Kuka hitto noukkii väellenne noin
hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"
"Se on tosiaan kaunis kimppu."
"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä... Kuka täällä on
puutarhurina?"
"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia
puutarha-apulaiset."
Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten
ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.
Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen
Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin
lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi
kello kolmesta kuuteen.
Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.