Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset
puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla
kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin
ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi
heidän tuskaansa ja hämmästystään.
Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan
etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.
Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin
kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä
ulkonäöstään voi päättää.
Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa,
mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli
sangen nopeasti.
Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul
vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.
Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella,
sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei
heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.
Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään;
hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin
oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.
"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti;
"voitteko hyvin tänä aamuna?"
"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas
ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte
vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta,
että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen
suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?"
"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva
Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee
jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut.
Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta
saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty
paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla
toimenpiteillä."
"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de
Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet;
"kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"
"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte
nimellänne..."
"Minkä sitten?"
"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä."
"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te
olette onnenpoika?... Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on
mallikelpoinen nainen."
Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de
Choiseul kulmakarvojaan.
"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne
sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te
suvaitsette kutsua kotoisiksi."
"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin
hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla
kovasti?"
"Nimittäin vihataan, sire."
"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys,
kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin
tai kiittämään teitä palveluksestanne."
"Ja te, sire?"
"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen
ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni
tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla
pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä
ja kirkastuvia naamoja... Cotillon III on eilisestä asti Ranskan
kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."
"Mutta loppu, sire?"
"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on
aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny
milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka
minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin
Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja
aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä
omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia
kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut... niin älkää
jättäkö tulematta tänne Versaillesiin... Niin kauan kuin minä sanon
teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"
Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, --
ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.
"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."
"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten
salkkunsa.
"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta
ilotulituksesta?"
"Se oli suuri onnettomuus, sire."
"Kuka on siihen syypää?"
"Herra Bignon, porvariston esimies."
"Ja onko kansa nurissut?"
"On, ankarasti."
"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta."
"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui
kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille
loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli
pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki
unohdettu."
"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista... Ah, meitä moititaan
niissä asioissa..."
"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia
herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat
henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne
kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt
yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan
maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän
majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon
yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa
kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden,
mutta kansaansa kohtaan, ei."
"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi."
"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään,
niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja
nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra
d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia
vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli
siinä väärässä."
"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan... Kuinka saada
nuo julkeat aisoihinsa?..."
"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa
enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."
"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua."
"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon... enkä minä?"
Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.
"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini
mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä
asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää...
Puhukaamme nyt ulkoasioista... Minulle on sanottu, että piakkoin saan
sodan?"
"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."
"Englantilaisia vastaan... ai peijakas!"
"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"
"Merellä kyllä..."
"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun
serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on
neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla;
ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä
kaksitoista... Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia,
mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan
tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."
"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia
vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö
kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia
vastaan."
"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä
englantilaisilta."
"Oho, herttua."
"Minulla on siitä todistukset, sire."
"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?"
"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt
antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta
herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana
antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni
on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen
täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen
suosiota lahjuksilla."
"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää,
se on niin kaukana."
Herttua puraisi huultaan.
"On eräs _casus belli_ lähempänäkin, sire", sanoi hän.
"Lähempänäkin? Mikä sitten?"
"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria...
Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti,
espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka
kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein
ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."
"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa."
"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis
allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit
niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin
yrityksiä vastaan?"
Kuninkaan pää painui kumaraan.
"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava
armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä
kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne
hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia,
johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."
"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme;
älkäämme sotiko kaikkialla."
"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut
ymmärtävinään.
"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette
minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua,
mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän.
Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua,
antakaa minun elää onnellisena."
"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire."
"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille
tänään."
"Täälläkö ne ovat, sire?"
"Eivät, Luciennesissa."
"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin
rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut
teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien
sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."
"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa,
kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."
Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu
huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän
majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita
ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen
neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan
suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme
toisiamme."
"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma
moitti häntä siitä."
"Se on totta."
"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä
vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes
häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä
moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua,
tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi... Kuulkaa, tulkaa
te solmimaan sovinto Luciennesiin."
"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle,
että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden
ansainnut, mutta..."
"Kas niin, siinä taas se mutta..."
"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos
teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä
ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava
rakastajatar".
"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen
hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei
hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki
välimme."
"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän
majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."
"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa
kreivitärtä, herttua."
"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän
enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."
"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun
päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä
aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet _grand siècle_,
kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin
filosofi, herttua?"
"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de
Choiseul.
"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle
käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."
Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän
arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi
galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa.
Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut
vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.
Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että
kuningas tulee.
Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili
hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän
läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean
Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.
Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen
värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja
välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä
yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.
"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa
minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla
sanoin."
"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri
tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.
Sitten meni kuningas huoneistoonsa.
Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo
ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly
niitattu päähän."
"Kiitos", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.
"Mutta tuo hassu huhu?" jatkoi marski.
"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan", sanoi Choiseul.
"On puhuttu eräästä kirjeestä..."
"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän
lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.
Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi
marski heti varakreivin luo ja sanoi:
"Eriskummaista! Eriskummaista!"
Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen
luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi
kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.
"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu
varakreiville.
"Minne he nyt menevät?"
"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."
"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"
"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin
kreivittären", vastasi marski de Richelieu.