Ludvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi
saanut puhua politiikkaa milloin tahansa.
Politiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla
tuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä,
johon ei voitu mitään vastata:
"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin." Kun tilaisuus
oli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei
itsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen
hetki oli hänelle tuottanut.
Rouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin
meren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.
Tällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään
oli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. -- Kuningas oli ollut
eilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo
siepata hänet ansaan.
Mutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina
valvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei
kuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein.
Seuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella
kuninkaallisen saaliin ansaansa.
Hän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa,
sellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.
Mutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä
ihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.
Heti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär
punepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.
Kuningas näki etuhuoneesta, mitä kreivitär hommaili.
"Hyi!" sanoi hän sisään tullessaan: "Hyi, häijyä, joka tuhraa
itseään."
"Ah, hyvää, päivää, sire", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen
äärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä
niskaan.
"Te ette siis minua odottanut, kreivitär?" kysyi kuningas.
"Kuinka niin, sire?"
"Koskapa töhritte tuolla tavoin kasvojanne."
"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin
kunnian nähdä teidän majesteettinne."
"Millä tavalla tuon sanotte, kreivitär!"
"Niinkö luulette?"
"Niin. Te olette totinen kuin Rousseau kuunnellessaan omia
sävellyksiään."
"Se johtuu siitä, sire, että minulla on teille jotakin totista
puhumista."
"Ahaa, minä aavistan jo, mitä te aiotte sanoa, kreivitär."
"Niinkö?"
"Niin, te aiotte minua moittia."
"Minäkö? Mitä ihmettä, sire!... Ja minkä tähden, saanko tietää?"
"No, siksi että en tullut eilen tänne."
"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei
minulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon."
"Jeannette, te pahastutte."
"Ei, sire, minä olen jo suuttunut."
"Kuulkaa, kreivitär, vakuutan teille, että olen koko ajan ajatellut
teitä."
"Kyllä kai!"
"Ja että eilinen iltaseura tuntui minusta loppumattoman ikävältä."
"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut
siitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte,
se ei koske kehenkään."
"Perheen keskuudessa, madame, perheen keskuudessa."
"Sire, sitä en ole edes udellut."
"Miksikä ette?"
"_Dame!_ Senhän myönnätte, että siinä olisin menetellyt
sopimattomasti."
"Mutta", huudahti kuningas, "jos ette ole minulle vihainen
siitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla
oikeudenmukainen."
"En minä ole teille vihainen, sire."
"Mutta äsken sanoitte olevanne suuttunut..."
"Kyllä, olen suuttunut, sire; se on kyllä totta."
"Mistä sitten?"
"Siitä, että minä olen ainoastaan teidän hätävaranne."
"Tekö, hyvä Jumala!"
"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen
Jeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo:
niin, minä olen teidän hätävaranne."
"Mutta millä tavoin?"
"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani
ainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä
enää tahdo."
"Oh, oh, kreivitär..."
"_Ma foi_, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin
ne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein
vaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen
vastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen
Choiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini... Oma syynsä, sen minä
sanon!"
"Kreivitär, kreivitär!"
"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen
olen. Minä olen _Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise_, senhän
tiedätte."
"Kreivitär, Choiseulit kostavat."
"Yhden tekevää, kunhan vain kostavat sitten, kun minä olen saanut
kostaa."
"Teitä aletaan herjata!"
"Te olette oikeassa."
"Ah!"
"Minulla on erinomainen keino, ja sitä minä käytän."
"Ja se keino?..." kysyi kuningas hyvin rauhattomana.
"Lähden hyvin yksinkertaisesti täältä matkaani."
Kuningas kohautti hartioitaan.
"Ahaa, te ette sitä usko, sire?"
"En totisesti."
"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että
minä olen samanlainen kuin muutkin."
"Mitä tarkoitatte?"
"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de
Pompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita
ja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei
ole yhtään noita vikoja."
"Se on totta."
"Kun minulla on sitä vastoin paljon avuja."
"Sekin on totta."
"Te ette tarkoita laisinkaan sitä, mitä sanotte."
"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne
kuin minä."
"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää
vakaumustanne."
"No puhukaa."
"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään."
"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär."
"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli
noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän
kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa
rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas.
Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."
"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär."
"Minä en vielä puhunut loppuun, sire."
"Jatkakaa siis, madame."
"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen
kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen
vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman
onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän
majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni
täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te,
rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne
kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja
annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi
epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en
odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman
tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta
livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta
tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun
muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."
"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa
minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni,
sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."
"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että
minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"
"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin
teille: 'Valitkaa se tai se.'"
"Kun te taas nyt...?"
"Sanon teille: 'Hyvästi, sire.' -- Siinä kaikki."
Kuningas kalpeni, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.
"Jos tuolla tavoin unohdatte käytöksenne, varokaa, madame..."
"Mitä, sire?"
"Minä lähetän teidät Bastiljiin."
"Minutko?"
"Niin, ja Bastiljissa on vielä hiukan ikävämpi kuin luostarissa."
"Oh, sire", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, "oh, jos te
soisitte minulle sen armon..."
"Minkä armon?"
"Että pistäisitte minut Bastiljiin!"
"Hm."
"Te tekisitte minut kovin onnelliseksi."
"Millä tavoin?"
"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä
kansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen
puuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen
onnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa
muistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne,
teistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki
Ludvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje,
sire, kas tässä on kynä ja mustetta."
Ja rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka
olivat pikku pöydällä.
Saatuaan vastaansa sellaisen uhman kuningas mietti hetken ja sanoi
sitten:
"Hyvä on. Hyvästi, madame."
"Valjastettakoon hevoseni!" huudahti kreivitär Dubarry. "Hyvästi,
sire."
Kuningas meni askeleen ovea kohti.
"Chon!" huudahti kreivitär.
Chon ilmestyi sisään.
"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt",
sanoi rouva Dubarry.
"Matkalleko?" huudahti Chon ällistyneenä. "Mikä täällä nyt on?"
"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin
lähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole
hukata. Joudu, Chon, joudu."
Moinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin
kreivittären luo ja otti häntä kädestä.
"Antakaa anteeksi kiivauteni", sanoi hän.
"Olin tosiaan kummastunut, sire, ettette uhannut minua vetää
hirsipuuhun."
"Oh, kreivitär!"
"Niin, niin. -- Eikö varkaita hirtetä?"
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Enkö minä sitten pyri varastamaan paikkaa rouva de Grammontilta?"
"Kreivitär!"
"_Dame_, siinä on rikokseni, sire!"
"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte
minua."
"Ja nyt?"
Kuningas ojensi hänelle molemmat kätensä.
"Me olemme molemmat väärässä. Annetaan nyt kumpikin toisillemme
anteeksi."
"Tahdotteko te siis tosissanne sovintoa, sire?"
"Kautta kunniani!"
"Mene pois, Chon."
"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?" kysyi nuori nainen
kälyltään.
"Päin vastoin, anna ne määräykset, jotka minulta sait."
"Kreivitär..."
"Mutta odottakoot nyt, kunnes ilmoitan uudestaan."
"Ah."
Chon meni ulos.
"Te tahdotte siis minut pitää?" sanoi kreivitär kuninkaalle.
"Mieluummin kuin mitään muuta."
"Punnitkaa, mitä sanotte, sire."
Kuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa,
ja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi
vaatimuksissaan.
"Puhukaa."
"Äsken, -- huomatkaa se sire, -- minä aioin lähteä pyytämättä mitään."
"Sen kyllä näin."
"Mutta jos jään, niin pyydän erästä asiaa."
"Mitä? Tarvitsee ainoastaan kuulla, mikä se on."
"Ah, sen te kyllä tiedätte."
"Enpäs."
"Kyllä, koska näytätte niin happamelta."
"Herra de Choiseulin eroittamista?"
"Aivan niin."
"Mahdotonta, kreivitär."
"Hevoseni valjaihin sitten!"
"Mutta, te ilkiö..."
"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai
erokirja ministerille."
"Löytyy kultainen keskitiekin", virkkoi kuningas.
"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää,
matkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä."
"Kreivitär, te olette nainen."
"Onneksi!"
"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen
ainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia."
"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä
niskuroimaan."
"Mutta tarvitaan kumminkin edes tekosyy."
"Tekosyyt ovat heikon syitä."
"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on
nykyään vähän."
"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat
koko valtakuntanne kullan."
"No, ei liioitella, kreivitär!"
"Puolet ainakin siis."
"Hitto soi!" huudahti Ludvig XV ärtyneenä.
"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien,
Choiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?" huudahti
puolestaan kreivitär. "Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua,
hänen hätävaraansa!"
"No taasko!"
"Aina, sire."
"Kuulkaas, kreivitär, kaksi tuntia ajatusaikaa."
"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää
minulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja
mustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa
niinkuin minä tahdon, -- niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää
minua, minä olen täältä kadonnut. -- Muussa tapauksessa..."
"Muussa?"
"Ottakaa pois salpa, ja antaa taas ravata entisellään."
Ludvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja
kreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman
hymynsä, joka oli kuin minkä pedon.
Kuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja
kreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.
Viisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu
kreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton
välitse.
Kreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra
de Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen
alla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.
Marski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli
viidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa
luokse:
"Kuski", sanoi hän, "Versaillesiin täyttä laukkaa!"
Kirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle
sisälsi seuraavaa:
"Minä ravistin puuta, ja salkku putosi."