Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi
Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi
nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa,
joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja
vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä
sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista
uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.
"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te
sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara
epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"
"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry
repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren
päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan
hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.
Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan,
vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen
pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.
Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti
sokerirakeet permannolle.
"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja
saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen
takaliston kanssa.
"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani,
surmaatteko hänet!"
"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär.
"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."
"Voi voi", virkkoi herttua; "olenko minäkin teidän vihoissanne?"
"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni,
minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla
hulluksi."
"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat
hullaantuneet?"
"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti
kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."
"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan
hiukan kiittämätön."
"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen..."
"No, antaa kuulua, mitä te olette?"
"Minä olen vihoissani, herra herttua."
"Oh, tosiaanko!"
"Kummastuttaako se teitä?"
"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole
syytä!"
"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski."
"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?"
"Kyllä."
"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta
kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni
teitä."
"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys."
"Kyllä, tiedänpäs."
"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?"
"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin."
Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore
tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas
olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.
"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte
totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".
"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu
tekeytyen sangen vaatimattomaksi.
"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette
keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on
ihastuttavaa!"
"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy."
"Ai, niinkö?"
"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn."
"Tosiaanko!"
"Niin."
"Ja mitä te aavistatte?"
"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan."
"Minne?"
"Tänne."
"Hyvä; entä sitten?"
"Ja hänen majesteettinsa ei tullut."
Kreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.
"Ah, ah", äännähti hän.
"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista", sanoi herttua.
"Ja mitä se todistaa?"
"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on
Versaillesissa tapahtunut, _pardieu_. Ja kuitenkin..."
"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti
pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin
loppuun, tai ei ala ollenkaan."
"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä
henkeäni. Mihin minä pääsin?"
"Pääsitte tuohon... että kuitenkin..."
"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut
tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."
"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta
minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."
"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille."
Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla
kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä
hänen sormensa olivat pöyhineet.
"Antakaa se todistus, herttua", sanoi hän.
"Herra kuvernöörin läsnäollessako?" kysyi herttua.
"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin
ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.
"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki,
kreivitär?"
"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?"
"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä."
"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?"
"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän
on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä
jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni,
nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa,
mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani
esitettyäni minä jatkan."
"Niin, jatkakaa herttua, -- kuuntelen ilokseni."
"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.
Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."
"Pienessä vai Isossa?"
"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan."
"Ah!"
"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte..."
"Oi, se on totta..."
"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin
kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän
kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi
illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein..."
"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän
tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.
"No, sitähän minä."
"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän
rakastaa."
"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä
vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."
"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada
illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"
"Herra de Choiseulin kanssa."
Kreivitär liikahti ärtyneenä.
"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?" jatkoi Richelieu.
"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä."
"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää
sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."
"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi,
herttua."
"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra
de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi
niin hyvällä onnella ja niin taitavasti..."
"Että hän voitti?"
"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä,
jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa
sitä hyvin huonosti."
"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de
Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"
"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä."
"Grammontin herttuatar?"
"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä."
"Mitä?"
"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun
sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän
itse itsensä."
"Minnekä sitten?"
"Maaseudulle."
"Punomaan juonia?"
"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän
siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle,
joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."
"Suuressa?"
"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu."
"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla
Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."
"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on
jo lähtenyt."
"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti
kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.
"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta,
kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"
"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua."
"Senkö ainoastaan?"
"Ei, vielä muutakin."
"Jatkakaa nyt siis."
"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas
noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme
hukassa."
"Valitettavasti on asia niin."
"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin _me_, mutta rauhoittukaa: se
vaara ei koske muuta kuin _perhepiiriä_".
"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta
osuuteni. Siis..."
"Siis te olette minun ystäviäni?"
"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame."
"Se ei riitä."
"Ja luulen sen teille osoittaneeni."
"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?"
"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta..."
"Mitä mutta?"
"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa."
"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?"
"Heillä on ainakin syvät juuret."
"Luuletteko niin?"
"Luulenpa."
"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen
kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"
"Se ministeri on suuri nero."
"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!"
"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?"
"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua."
"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta
kuitenkin pysyn mielipiteessäni."
"Että herra de Choiseul on nero?"
"Ka niin."
"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas."
"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja
englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."
"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?"
"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa."
"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan."
"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon."
"Sehän ei ole neroutta, herttua."
"Mitä se sitten on, kreivitär?"
"Se on valtiopetosta."
"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni
neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."
"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin
herra de Choiseul."
"Ohoh!"
"Ainakin mitä parlamentteihin tulee."
"Se onkin pääasia."
"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen."
"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär."
"Te ette sitä miestä tunne, herttua?"
"En, _ma foi_."
"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne."
"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa,
setääni, madame?"
"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne."
"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin!
Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli
tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota
älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."
"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän
sisarenne poikaa?"
"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?"
"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt."
"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te
kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät
näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."
"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas
ja hienosyntyinen mies?"
"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen.
Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä
Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies;
hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi.
Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. -- Ah, hän on
todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis..."
"Mitä?"
"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne."
"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?"
"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa
vielä _lustrumin_, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo
matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"
Ja marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa
vaikutusta.
Kreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:
"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt
olimmekaan?"
"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de
Choiseulin seurassa."
"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua."
"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär."
"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin
mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette
te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"
"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista,
jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".
"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta
vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."
"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta."
"Onko tuo teistä vastaus, herttua?"
"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua."
"Onko se nyt valmisteltu?"
"Odottakaa."
"Te epäröitte, herttua?"
"Enpä juuri."
"No; minä odotan."
"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?"
"Että ne ovat vanhanaikaisia."
"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet
parempaa valaistusta."
"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän
selvä."
"Kuin kristalli."
"Alkakaa nyt."
"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?"
"Kyllä kuuntelen."
"Olettakaa siis, kreivitär... tiedättehän, että opettavaisissa
tarinoissa aina ensin oletetaan..."
"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"
"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä
koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."
"No hyvä, minä olin väärässä."
"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä
Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita
kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun
ja purppuran väri muistuttaa teitä..."
"Jatkakaa, imartelija."
"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan
huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"
"_Pardieu_, minä pudistan puuta."
"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte,
mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te
ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset
pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla
hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja
sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun
alas!' Ja sitten te suututte."
"Se on kovin luonnollista, herttua."
"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään."
"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta
hyvin kiintoisa."
"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de
Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."
"Mitä?"
"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella
huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"
"Hyvä."
"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin;
auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon
saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"
"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan
kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"
"Vastaisin..."
"Niin?"
"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin
toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on
jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon
käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä
vuotta vanhemmat kuin teidän.'"
"Ahaa", äännähti äkkiä kreivitär, "minä ymmärrän".
"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle
sanoisitte?"
"Minä sanoisin..."
"Huilumaisella äänellänne?"
"Se on tietysti selvä."
"No, sanokaa."
"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota
luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden
välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa
haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme
sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos
luumu putoaa...'"
"Niin?"
"'No niin, me syömme sen yhdessä.'"
"Hyvä!" huudahti herttua taputtaen käsiään.
"Onko asia sillä tavalla?"
"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa
opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin
isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."
"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?"
"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär."
"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?"
"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär."
"Mikä se sitten on?"
"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa."
"Sitten on se salkku meidän."
"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta
sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana
niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä
valitakaan."
"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?"
"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?"
"Jos kuningas sen tahtoo."
"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?"
"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa
Choiseuliaan."
"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa."
"Sotatoverinsako?"
"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa,
kreivitär."
"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?"
"_Ma foi_, en; se veitikka osaa pyytää itsekin."
"Sitä paitsi on hänellä _teidät_. Nyt on minun vuoroni."
"Mitä tehdä?"
"Pyytää."
"Se on oikeutettua."
"Mitä te sitten minulle annatte?"
"Mitä vain toivotte."
"Minä toivon kaikkea."
"Se on hyvin ymmärrettävää."
"Ja saanko?"
"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin
sitä?"
"Ainoastaan sitä, ja kuitenkin vielä enemmän."
"Puhukaa."
"Te tunnette parooni de Taverneyn?"
"Hän on ollut ystäväni neljäkymmentä vuotta."
"Hänellä on poika?"
"Ja myöskin tytär."
"Juuri niin."
"Entä sitten?"
"Siinä on kaikki."
"Kuinka: siinä on kaikki?"
"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta
pyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa."
"Hyvä."
"Onko sovittu, herttua?"
"On, kreivitär."
"Niinkuin puumerkit alla?"
"Paljon vahvemmin, se on vannottu."
"Kaatakaa siis minulle tuo puu."
"Minulla on keinot sen tehdäkseni."
"Mitkä?"
"Sisareni poika."
"Ja sitten?"
"Jesuiitat."
"Ahaa!"
"Kokonainen pieni, sievä suunnitelma, jonka minä kaiken varalta
valmistin."
"Saisiko tuon tietää?"
"Oi, kreivitär, pyydän..."
"Hyvä, hyvä, te olette oikeassa."
"Ymmärrättehän, että salassa pitäminen..."
"On toinen osa onnistumista, lauseenne päättääkseni."
"Te olette ihailtava!"
"Mutta minäkin puolestani tahdon ravistella puuta."
"Se on hyvä, ravistakaa, ravistakaa vain, kreivitär, se on aina
hyödyksi."
"Minullakin on keinoni."
"Ja luulette, että se on tehokas?"
"Oh, kyllä se tepsii."
"Ja mikä se on?"
"Ah, sen saatte nähdä, herttua, tai paremminkin..."
"Mitä paremmin?"
"Ette saa sitä nähdä koskaan."
Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen
suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär
nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa
puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.
Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut,
purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti
herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.
"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?" kysyi kreivitär.
"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?"
Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto:
_Eläköön kuningas_.
"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan
ravistella sitä heti".
"Hyvä!"
"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla.
Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."