Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme
nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu
pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla,
suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit
ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta
arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta,
jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman
luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen
ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.
Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana
kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on
yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat
kasvattaa myöskin mustia liljoja.
Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia,
oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla.
Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt
piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta,
ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä
Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle
merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä
kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai
Sainte-Andressestä asti.
Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme
pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka
olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä.
Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko
ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun
auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta,
punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja
himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien
lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia
sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.
Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista
ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta
katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.
Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä
yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli
varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle
pöydälle.
Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita
aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren
servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan
palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja
mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu
viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla
hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa
vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta
mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä
vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu,
kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.
"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät
olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon
botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja
natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja
kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun
aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla
teidänkin aamiaisenne?"
"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin
ihanilta."
"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."
"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun
ylellisyyttäni, olette väärässä... koskaan en ole vaatimattomammin..."
"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"
"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.
"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan
oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja
hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"
"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja
vilkaisten salavihkaa majan oveen.
"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon
heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois,
Gilbert."
Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa
leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.
Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen
pari luumua.
Gilbert epäröi ryhtyä syömään.
"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret
epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän
juhla-ateriaansa epätäydellisenä".
"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi
nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet
toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka
viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi
niin hartaasti heille kumarrella.
Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi
syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi
jumalatarta, -- tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja
kauneutensa puolesta jumalattarilta, -- niin seisoi hän siinä
ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.
"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä
suloinen yllätys!"
"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan
kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.
"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti
filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.
Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin
hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo
paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.
"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista
Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä
kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.
Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen
oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin.
Gilbert alkoi voida oikein pahoin.
"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.
"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa..."
"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.
Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.
"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.
"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan.
"Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden
aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."
"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen
kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan
on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän
aamiaisenkin?"
"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin
levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja
hänen arvoisa kälynsä."
"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"
"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin
ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista
kuin filosofien ärtyisyydestä.
Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen
päivineen, -- niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.
"Varsin läheisesti!"... toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti
rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta
silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"
Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra
de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan
neljänkymmenen louisdorin arvoinen.
Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan
tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.
Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.
"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja
tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?...
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja
Versaillesin namusia?"
Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät
pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.
"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on
asia, te onneton?"
"Herra Rousseau..." mutisi Gilbert.
"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut",
jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."
"Mademoiselle!"... rukoili Gilbert.
"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin,
Zamoren makeiset odottavat sinua... ja vaikka sinä läksit sieltä
merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".
"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin
lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".
"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti
Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon
Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."
"Mutta, monsieur, minä vannon teille..."
"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja
toisella."
"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."
"Kyllä kuulen."
"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon
taakse."
"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."
"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät
mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."
"Teeskentelyä!"
"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden
vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."
"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en
samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne
tahdotte."
"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä
nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen
läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen.
Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta;
hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin,
samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja
taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.
"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on
kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."
"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja
puserrellen sitä käsillään.
"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi
loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan;
"älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt
menetätte, se koetetaan teille korvata".
"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi.
"Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi
salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien
onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat
pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen
hymyyn.
Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille
ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de
Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin
ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.
"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti
ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin
hoippui polkua pitkin alas kummulta.
"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui
yhä kasvot käsiin painettuina.
"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin
hylätylle oppilaalle.
Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka
hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi
lujemmalla äänellä:
"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin
päästä puutarhapojaksi Trianoniin."
Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi
vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan
hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi
asian täydellisesti.
"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä
sitä toivoisin."
"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi
Jussieu.
Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse
kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.