Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet
perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin
metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti
iloinnut.
Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän
oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän
oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa
luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut
auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja
kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet,
tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin
että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse
olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari
kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt
hänet näki.
Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli
Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut
kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt,
oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka
väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin
sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan
noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan,
vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä
olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja
kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.
Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut
myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty
tehtävänsä.
Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan
ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet
jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni
hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen
hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:
"Nyt hän tuli, nyt hän tuli."
Ja Gilbertille:
"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä."
"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin
mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi
hankkinut, niinkuin Voltaire?"
"No, no, no!" murisi Rousseau.
"_Dame_, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."
"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan!
emännälleen; "minä sanon... enkä sano mitään!"
Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava
nimi kajahti hänen korvissaan.
Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla
voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen
yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta
satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet,
valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.
Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä
hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.
"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen
lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita
keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.
"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.
"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja
soilta..."
"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."
"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"
"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."
"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."
"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle,
jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö
se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"
Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi
luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan
saattanut kyllin kunnioittaa.
Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de
Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara.
Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan
vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli
hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin
vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että
tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen
nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi
hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin
vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.
Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon
tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen
laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat
vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.
Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis
siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme
aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen,
oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli
mielistynyt Marlyyn.
Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat
valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia:
milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä,
jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka
oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta.
Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita,
jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä
vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun
maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden
varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten,
koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun
kuvaamattomasti haltioihinsa.
Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä
oli kiintynyt tähän ajatukseen:
-- Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.
Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin
nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.
Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti
hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän
miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän
kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi
olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin
haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen
purtensa on murskautunut.
Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään.
Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että
ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan
kosteudelta.
"Mikä mainio _Lepopodium_!" sanoi Rousseau.
"Mainio", vastasi herra de Jussieu; "mutta mennäänpä nyt vain, vai
mitä?"
"Ah, _Lysimachia tenella!_ Se on nyt juuri valmis otettavaksi,
katsokaa."
"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa."
"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?"
"Kyllä, kyllä... Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme
parempia."
"Niinkuin tahdotte... Mennään sinne."
"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin
kiireessä, unohdin kelloni kotiin."
Rousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.
"Yhdeksän", sanoi hän.
"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?" kysyi herra de
Jussieu.
"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin
se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat
jalassa."
"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä."
"No niin, syödään siis aamiaista... Kylään on ainoastaan pari
virstaa."
"Ei siellä, luvallanne sanoen."
"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?"
"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu
kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen
tovereitaan sen huomaamaan.
Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan
silmiensä päälle.
"Minä en siellä eroita mitään", vastasi hän.
"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?"
"En."
"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista
oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"
"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo."
"Kioski, juuri niin."
"Entäpä sitten?"
"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin."
"Olkoon siis menneeksi", virkkoi Rousseau. "Onko teillä nälkä,
Gilbert?"
Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi
ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:
"Miten vain tahdotte, monsieur."
"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten,
mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".
"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin
te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan
Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä.
Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii
vaivattomasti."
"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda
itselleen nimi."
"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah,
ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."
"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis
_Plantago monanthos_; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"
"Ei, _ma foi_", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt
sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"
"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli
siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.
"Gilbertillä on nälkä", huomautti herra de Jussieu.
"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te
olette valmis."
"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle
keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin
huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja",
virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"
"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin
keksimän nimen.
"Mikä merkillinen nimi!"
"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään
mielellään omituisia nimiä."
"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?"
"Sitä en tosiaan tiedä."
"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen
paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja
alkaen jo epäillä jotakin.
"Ei suinkaan... tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki,
metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin
sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat
minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa,
ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen
omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä,
onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai...
ties hänet, kenen lienee... Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja
oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme
siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."
Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat,
haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun
otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja
herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua,
joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen
erakkomajaan.
Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.
Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle
paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä
Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.