Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi
koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.
Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat
valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois
neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli
puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean
ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja
hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja
saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja
värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.
Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta
juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään.
Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi
hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan.
Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen
mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen
ja huutaa:
-- Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä
ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen
pelastanut sinun henkesi!
Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän
tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku
epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva
olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen
siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä
kiivaasti.
Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. -- Nicole oli jättänyt oven
auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.
Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta
kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi
mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.
Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli
sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert
ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia
avatessaan.
Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.
Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista.
Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen
päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja
riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.
Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.
Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: -- Täällä olen, täällä
olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! -- niin oli hän tosiaan
oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen
lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.
Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin
ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä
tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.
Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella
itselleen oven.
Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan
sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita,
ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi
hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.
Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse
toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa
ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta
Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen
ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi,
olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.
Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.
Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin
häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.
Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa
Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama
kamarineitsyt ainakin.
Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle,
sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa
alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja
sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.
Tullessaan hän sulki lasioven.
Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään,
kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.
Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän
ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos
hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen
avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä
olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän
ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi
päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi
ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu,
eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn
herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.
Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten
ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi
silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään
kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi
ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön
kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli
typeryyttä.
Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti,
astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli
piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun
valossa.
Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi
mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:
"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"
"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako
minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan
tullessa".
Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.
"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.
"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen
kylmäverisesti.
"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.
"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri
sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa
varomattomampi kuin minä".
"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te
teette täällä", virkkoi Nicole.
"Mitä minä sitten täällä teen?"
"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."
"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.
"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä
rakasta."
"Ihankohan totta?"
"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla
äänellä.
"Pitääkö minun varoakin itseäni?"
"Pitää."
"Minkätähden?"
"Etten anna teitä ilmi."
"Sinäkö, Nicole?"
"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."
"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.
"Uhmaatko sinä minua?"
"Tiettävästi."
"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille,
että minä näin sinut täällä?"
"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, -- sillä
Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, -- vaan minua vainotaan
niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."
"Mitä sanot, minutko?"
"Juuri sinut, Nicole -- Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan
ylitse."
"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla
äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale
neidin pukua".
"Niinkö luulette?"
"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile
mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."
"Ja kuka häntä auttaa?"
"Minä tietysti."
"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette
ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta
kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."
"Se on totta!" huudahti Nicole.
Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:
"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole
sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu...
Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"
"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren
tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."
Nicole hätkähti.
"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney,
herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä
neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani
tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée,
jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti,
että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät
tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan
rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt
sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt
vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen
kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".
"Gilbert! Gilbert!"
"Ah, sellaista se on siveys, -- mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah,
teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne,
kun sen sijaan..."
"Monsieur Gilbert!"
"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä
vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua,
sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita
on niin."
"Gilbert, ystäväni!"
"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että
olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että
saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille,
-- mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, -- niin,
sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne,
herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja
mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen
hempukka!"
Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:
Ja lempijänä mulla
on kaartin sotamies!
"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi
Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää
minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."
"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi,
Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".
Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä
hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.
Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan
saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:
"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla
on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen
herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin
kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen
minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon
vaiteliaisuudesta."
"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan
vavisten.
"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni
täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö
takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille
Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää
tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että
muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija,
menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."
Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin,
jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää
kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti
häntä jo aivan tuskissaan.
Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin
tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja
sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä
kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen
ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.
Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään:
naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä
illallisellaan.
Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan
voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt
liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan
vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi
ollut puoli penikulmaa pitkä.
Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.
Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki
kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.
Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin
tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.
Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia
aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan
yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään
ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko
olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.
Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole,
Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée,
puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon
ottaessa neuloja pois tukastaan.