Gilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.
Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä
lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan
raollaan.
Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle
pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan
ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn
kasvojen alaosaa.
Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen
nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin
valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.
Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen
kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan
liikuttamasta kättään.
Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip
oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.
Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä
saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi
yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.
He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta
puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden
ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla
kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.
Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja
luottivat siis pelkästään kelloon.
Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet
sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.
"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert
asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen
ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa,
sisko-raukkani?"
"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."
"Entä voimat?"
"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo
kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten
raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei
voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."
"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin,
Andrée?"
"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle
tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä
liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman
tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."
"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista
äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä
sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin
ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."
"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan
olevan minua kohtaan sangen hyvä."
Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski
kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.
Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.
"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.
"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja
ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."
"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista;
sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä
tavalla".
"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."
"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti
Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen
siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole
vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"
Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut
tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin",
vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle
kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin
tyytyväinen".
"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko
kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät
kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä,
niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."
"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan
neitseellisen vilpittömästi.
"Niin, hämäriltä, se sana sopii."
"Selitähän asiaa."
"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi
ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."
"Mikä sitten?" kysyi Andrée.
"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se
minulle, Andrée."
Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.
"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin
pelästynyt olin".
"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."
"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme
lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa
Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle.
Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa
voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja
huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre,
minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä
tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi.
Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja
vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja
heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia
minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja
puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti
rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät,
miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti
häntä totellut."
"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"
"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo
silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon
tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi
silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini
värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."
"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä
synkkenivät.
"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden
yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet
häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa
minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin
ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo
olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä
kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima
olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin
kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen
jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet
minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée
jollakin tavalla haltioissaan, -- olen varma, että tuon miehen katse
se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja
olin pelastettu."
"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni
Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa
juureen, hän ei nähnyt!"
Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.
"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.
"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu
vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko
elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että
kauhu oli kasvanut yli voimaini."
"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"
"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."
"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista
yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme?
Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta,
rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."
"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos.
Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta
tänään, -- se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle
kerron, -- tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin
jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä
muistan."
"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.
Tuo mies vei sinut siis sylissään?"
"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En
tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen
kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja
tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai
paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin
tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa
vaikutusta."
"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin
merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu
kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli
järkkyneempi kuin hän olisi suonut.
Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän,
joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.
"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa
salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen
seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan
rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä
kasvoja."
"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?"
"Se löi juuri puoli yksi."
"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka,
Andrée, jatka".
"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat;
mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä
heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että
kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia
haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi
itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen
ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus,
jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä
vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja
pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut,
mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin
minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne
kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."
Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli
ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue
Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta
suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa
kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:
"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat
täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn
luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä
seikasta."
"Puhu."
"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja
kasvoja?"
"Minäkö? En."
"Esimerkiksi pikku Gilbertin?"
"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä,
sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän
kymmenen askeleen päässä minusta".
-- Hän näki minut, -- ajatteli Gilbert itsekseen.
"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika
raukan."
"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla
äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.
"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen,
että hän virkoo eloon."
"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"
"Rinta rusentunut."
-- Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, -- tuumi Gilbert itsekseen.
"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa
minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin
hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".
"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."
"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"
"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine
kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin,
voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin
ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat
ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon
nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."
"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun
puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen
kanssa..."
"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin
kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin
hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta
Gilbertistä.
"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä:
kuinka voit sen selittää?"
"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä,
että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän
sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä,
jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan
itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen
samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin
hukkuva tarttuu uijan vyöhön."
-- Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli
Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. -- Kuinka
nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on
tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on
puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.
Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan
Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli
kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa
kolinaa.
"Jumaliste", supisi hän, "joku on etuhuoneessa".
Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän
pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.
"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn
ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten
takinliepeellään Gilbertiä.
"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena,
että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä.
"Hyvää iltaa, isä."
Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään
paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.
"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on
pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden
hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen
toki päässyt Madame la dauphinen puheille."
"Ai, te tulette Versaillesista, isä?" kysyi Andrée.
"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen,
kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."
"Andrée voi nyt paljoa paremmin", virkkoi Filip.
"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti
kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen
korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt
järjestää oman makunsa mukaan."
"Minä, minäkö hoviin?" sanoi Andrée kainosti.
"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen;
dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää
perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la
dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta
tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja
valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja
dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."
"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni",
virkkoi Filip surullisena.
"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon
vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu,
jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta,
iäksi mennyt!"
"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä
oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan",
vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä
tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran
häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin
matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme
vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!..."
Parooni rypisti kulmakarvojaan.
"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten
halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee
minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan
hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka
vähäpätöinen!... Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin
sinä?... Rikkauttako... _Pardieu_, rikkaudet hovissa, ne kyllä
tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan;
se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni,
se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö
kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko,
että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin
rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit
elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani
alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?... Ei ei,
narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole... Sitäpaitsi
minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko
turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee
kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen,
ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä;
vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen
kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien
perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät
maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi
hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja
lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää
kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin
ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään
mielellään nähty... vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni,
hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla,
että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen
nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana
sopii."
Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:
"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli,
Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."
"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.
"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava,
kultaseni".
"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja
taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.
"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä
huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni
vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.
Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän
kääntyi Filipin puoleen.
"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen
piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la
dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi,
aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää
sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei
hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana;
toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta
saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän
piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua
ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet
siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa
asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö
niin?"
"Niin juuri, veljeni."
"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko
parista kolmesta kadehtijasta... Jouduhan vain pian terveeksi,
Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on
Madame la dauphinen käsky."
"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä."
"Eräs toinen seikka, Filip", jatkoi parooni; "oletko rahoissasi?"
"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin
teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin
teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".
"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi.
"Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai
etkö tarvitse mitään?"
"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä."
"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle
viisisataa louisdoria... tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi.
Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."
"Kiitoksia, isäni", vastasi nuori tyttö iloissaan.
"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään,
ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh,
antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."
Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja
hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä
virkkaen:
"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä
minulle kynttilää!"
"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?"
"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin
nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."
Filip oli myöskin noussut ylös.
"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani
väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin
kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."
Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä
veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi,
sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana
Gilbert oli piilossa.
"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?" kysyi myös Filip mennessään.
"En, en", huudahti Andrée, "minä riisuudun yksin; hyvästi vain,
Filip".