Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa
vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta.
Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa
puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö
aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa
hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti
filosofin hänen tarkastelustaan.
Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui
paviljonkirakennuksen nurkkaan.
Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis
tutkia syytä, nähtyään seurauksen.
Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän
voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.
Mutta sen hän huomasi -- ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka
oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, -- että erään, paviljongin
pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja
että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.
Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin
ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään
tuota riuskaa tyttöä.
Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin
paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään
ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo,
jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.
Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle,
kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan.
Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta
kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi
tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen,
joka oli säleikön juurella.
Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä,
pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta
otti nostaessaan kivenkin käteensä.
Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen
rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja
ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin,
mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.
Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei
ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.
Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti
kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa
pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.
Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin
ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne
oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli
menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut
jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan
muurin yli nakeltuja kirjeitä.
Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin
kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita,
tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.
Nicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään
taskussaan.
Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen
kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö
pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli
puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa
kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty
porttikin.
-- Ahaa, -- tuumi Gilbert, -- nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.
Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?
Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies,
joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman
tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen
huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.
Gilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi
sentähden:
-- Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. -- Mutta olkoon
menneeksi, -- lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, -- minä en
ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen
kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.
Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän
ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota
muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen
Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän
nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja,
joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan
hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi
voinut hänen epäilyksiään tukea.
Gilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.
Näissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.
Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau
tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla
kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi
ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen
varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä
pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna
filosofille.
Se kirjelmä kuului seuraavasti:
Rakas ja kuuluisa suojelijani:
Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän
kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut
lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu
jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui;
mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa
ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.
-- En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, -- tuumi Gilbert.
-- Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.
Ilta oli pimeä. -- Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti
lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei
tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt
mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.
Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja
otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä
velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt
tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa
voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin
hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään
ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.
Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä
kertaa, niinkuin aina muulloinkin.
Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi
kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos
ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti
ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua
kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin
ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.
Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään
lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy
ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään
taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut
toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei
laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät
olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa
oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin
kaksi kokonaista iankaikkisuutta.
Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen
tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään
tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua
ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan
ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten
kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu
leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta
kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen
Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja
ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.
Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja
vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.
Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti
siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.
Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti.
Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten
naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa
ansioista ja soittonsa kauneudesta.
Nuo naapurinaiset olivat lukeneet _Uuden Heloisen_ ja tunnustivat
suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän
arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he
ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.
Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla
pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.
Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen,
ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa,
joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.
Gilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.
Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi
ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:
"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta
ullakkokamarissa mitään puutu."
Kiitos _kunnon poika_ tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen
lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia
söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan
_jumalaisen_ pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin
herkulliselta, että _illallisen jälkeen_ merkitsi... kello kymmenen.
Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi
muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen
jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin
_kunnon poikaansa_.
Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä
alkoi erään pakinasiskon paisti palaa... Kajahti pelästyneen piian
kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.
Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti
hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin
ilmanhaltia.
Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa,
johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla,
kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.
Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen
altaan kuului nopeita askeleita.
Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja
katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.
Se oli joku mies.
Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt
hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.
Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli
pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa.
Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan
kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli
asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen
tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren,
tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.
Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven
ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän
nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti,
siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.
Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa
kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa
heidän oli tavattava.
-- Nyt voin jatkaa laskeutumistani, -- ajatteli Gilbert; -- sillä
se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa
vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée
on siis yksin, hyvä Jumala...
Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin
heikko kynttilän hohde.
Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti
puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen
pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään
näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.
Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi
aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään,
että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli
aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.
Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja
toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin
ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään
kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone
oli pilkkopimeä.
Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen
kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan;
noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.
Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta
heikon äänen.
Se oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.
Toinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.
Tuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.
Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten
erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla
siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.
Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena,
että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että
samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.
Hän kuuli ja näki.